Asiakkaiden vaihtuvat tarpeet, hoivan ennakoimattomuus sekä riittävä työntekijöiden määrä on tärkeä huomioida, kun järjestetään hoivapalveluja. Työntekijöille olisi myös varattava aikaa tehdä työt hoivan tahtisesti. Yhteiskuntatieteiden maisteri Iiris Lehto tarkasteli Itä-Suomen yliopistossa tarkastettavassa väitöstutkimuksessa projektihoivaa, joka on työllistämisprojekteissa ja puolivirallisesti järjestettyä hoivaa tai hoivapalvelua.
– Projektihoivan työntekijöillä on käytössään resurssi, joka virallisilta hoivatyöntekijöiltä usein puuttuu – aika, Lehto toteaa.
Keskeinen osa hoivaa on, että sen tekeminen vaatii useimmiten vähintään kahden ihmisen samanaikaisen fyysisen läsnäolon.
– Teknologia on hyvä apuri, mutta ei korvaa inhimillistä kosketusta ja kuuntelevia korvia. Kahvikupposen äärellä vietetty hetki työntekijän kanssa on vanhukselle tärkeä, Lehto huomauttaa.
Lehto seurasi projektihoivan arkea 2010-luvun alkuvuosina etnografisin menetelmin itäsuomalaisen Hoivatyöprojektin palveluja ostaneiden vanhusasiakkaiden kodeissa. Projektin tukityöllistetyt työntekijät tekivät kodeissa samanaikaisesti työtehtäviään. Työtehtäviin kuului esimerkiksi siivousta, juttuseurustelua ja asiointiapua. Lehto tarkasteli projektihoivaa myös aktivoivan työvoimapolitiikan näkökulmasta ja haastatteli tukityöllistettyjä miehiä ja naisia.
Projektihoivassa työllistymistavoitteet ja hoivan tavoitteet ovat osin ristiriitaisia
Tukityöllistetyillä on hoivaprojekteissa kaksoisrooli, sillä he vastaavat vanhusasiakkaiden arkisesta avusta ja hoivasta ja ovat itse samalla projektin asiakaita, joilla on työllistymistavoite. Tutkimus nostaakin esiin työvoimapolitiikan ja hoivapolitiikan välissä toimimisen ongelmia, sillä projektihoivassa on samanaikaisesti huolehdittava tukityöllistettyjen palveluista sekä vanhusasiakkaiden tarpeiden täyttämisestä. Projektihoiva rakentuu erimittaisista hoivasuhteista, jotka katkeavat aina kun yksi hoivaaja lähtee ja toinen tulee tilalle.
–Hoivan kannalta ongelmallista on myös, että aina ei ole tukiehdot täyttäviä työntekijöitä. Hoivaan saattaa näin ollen tulla katkoksia, Lehto toteaa.
Hoiva on huolenpitotyötä ihmisistä, jotka eivät yleisesti hyväksyttyjen yhteiskunnallisten normien mukaan selviydy ilman apua. Esimerkiksi siisteydestä huolehtiminen on osa hyvinvoinnin normistoa ja ihmisarvoista elämää. Näin esimerkiksi siivous on osa vanhusten hoivaa eikä kotityötä. Siivoaminen on kuitenkin työtehtävä, joka ei nykyisin juuri kuulu kunnallisen kotihoidon työntekijöille.
– Julkisia palveluja järjestettäessä on tärkeä huomioida, että hoiva on laajempaa kuin sinänsä tärkeät ruokahuolto ja hygieniasta huolehtiminen, Lehto huomauttaa.
Arkiselle avulle jatkuva tarve, sille tarvitaan myös rahoitusta
Arkista apua ja hoivaa tarjoavat toimijat ja projektit ovat tärkeitä tukipalveluja julkisen sektorin palveluvalikoimassa. Avun tarve on jatkuvaa, ja työlle on tekijöitä, jos sille vain löytyy maksava taho. Lehdon mukaan kuntien budjetteihin tulisi raivata tilaa arkisen hoivan järjestämiseksi.
– Tällä tavoin järjestetyssä hoivassa hyötyvät parhaimmillaan kaikki osapuolet. Työntekijöillä on mahdollisuuksia toimia omassa työskentelytahdissaan, ja vanhukset saavat nauttia työntekijästä, johon he ovat tottuneet, Lehto toteaa.
Vaarana on kuitenkin, että erilaiset ”pienet” työt, kuten pölyjen pyyhkimiset ja juttuseurana olo, jäävät tekemättä, kun projekti tai kilpailutettu sopimus päättyy, elleivät työt virallisessa hoivapalvelujärjestelmässä kuulu kenellekään ja jäävät vain projektihoivan tai muun puolivirallisen tahon varaan. Kaikilla ihmisillä ei ole Lehdon mukaan ole lähipiiriä, joka ottaisi näistä töistä vastuun.
– Hoivaystävällisessä yhteiskunnassa on varaa maksaa työntekijöille vaatimustason mukaista palkkaa ja järjestää tarvittavaa määrä hoivaajia. Hoiva maksaa, mutta hoiva myös ylläpitää elämää.
YTM Iiris Lehdon yhteiskuntapolitiikan alaan kuuluva väitöskirja ”Hoivaa työllistämisprojektissa. Projektihoivan arki, tahti ja sommittuma” tarkastetaan Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa. Vastaväittäjänä toimii professori Teppo Kröger Jyväskylän yliopistosta sekä kustoksena professori Eeva Jokinen Itä-Suomen yliopistosta.
Väittelijän painolaatuinen valokuva on osoitteessa https://mediabank.uef.fi/A/UEF+Media+Bank/36326?encoding=UTF-8