Ajankohtainen luontopolitiikka -podcast: jakso 4. Lajikohtainen suojelu luonnon käytössä

Litterointimerkinnät  

Haastattelija: Haastattelija 

Taru Peltola: Vastaaja 1 

Anssi Vainikka: Vastaaja 2 

Timo Haapasalo: Vastaaja 3 

sa-: sana jää kesken 

(sana): epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja 

(-): sana, josta ei ole saatu selvää 

(--): useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää 

, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa 

----------------------------------------------------------

[musiikkia] 

Haastattelija: Hyvä kuulija. Kuuntelet Ajankohtainen luontopolitiikka -podcastiä. Tässä podcastissä olemme käsitelleet biodiversiteettiä ja sen turvaamiseen ja hallinnointiin liittyvää politiikkaa, erilaisista aiheista ja näkökulmista käsin. Tällä kertaa keskitymme lajikohtaisen suojelun haasteisiin ja ratkaisumalleihin.  

Otetaanpa taas alustukseksi katsaus lajiensuojelupolitiikkaan yhteiskunnan rakenteissa. EU:n luontodirektiivi vuodelta 1992, tähtää luonnon monimuotoisuuden säilymisen edistämiseen, ja velvoittaa jäsenmaitaan suojelemaan uhanalaiseksi luokiteltuja alueellaan esiintyviä eliölajeja. Tiukkojen suojelutoimien piiriin luettavat lajit on erikseen määritelty ja lueteltu luontodirektiivin liitteessä neljä. Lisäksi luontodirektiivi velvoittaa kutakin jäsenmaataan ottamaan erityisvastuuta sellaisten lajien säilymisestä, joiden luontaiset levinneisyysalueet ja elinympäristöt keskittyvät jäsenmaan alueelle.  

Suomen erityisvastuulajeista tutuimpia lienevät, esimerkiksi saimaannorppa, metsäpeura, liito-orava, telkkä, kiljuhanhi, kuukkeli, jokirapu ja jokihelmisimpukka, lukuisten muitten eläin- ja kasvilajien ohella. Lajistolle tehdään säännöllisesti uhanalaisuusarviointi ja mikäli EU:n luontodirektiiviin lukeutuvan lajin olemassaoloa katsotaan kansallisesti uhatuksi, se rauhoitetaan luonnonsuojelulain mukaisesti.  

Suomessa esiintyvistä tiukkaa suojelua edellyttävistä eliölajista säädetään valtioneuvoston asetuksella. Luontodirektiivissa lueteltujen lajien lajikohtaisia suojeluhankkeita rahoitetaan EU:n ympäristön ja luonnonsuojelun rahoittamiseen perustetusta Life -ohjelmasta. Luontodirektiivi kieltää tiukan suojelun kohteena olevien lajien tahallisen pyydystämisen, tappamisen, keräämisen ja hävittämisen, hallussapidon ja myymisen, tahallisen häiritsemisen, sekä lisääntymis- ja levähdyspaikkojen heikentämisen ja hävittämisen.  

Näistä kielloista voidaan poiketa vain erityisistä syistä, kuten luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelemiseksi ja luontotyyppien säilyttämiseksi. Erityisen merkittävien vahinkojen ehkäisemiseksi tai erittäin tärkeän yleisen edun kannalta pakottavista syistä, ja tällöinkin vain silloin, jollei muuta tyydyttävää ratkaisua ole, ja jollei poikkeus haittaa kyseisten lajien kantojen suotuisan suojelun tason säilyttämistä, niitten luontaisella levinneisyysalueella.  

Yksittäisten eliölajien suojelun tavoitteisiin ja toteutukseen liittyy toisinaan voimakastakin yhteiskunnallista keskustelua. Tästä viimeaikaisina esimerkkeinä suurpetojen suojelusta noussut polemiikki, ja keskustelut vaelluskalojen lisääntymisvesien kunnostamiseen, ja kalateitten rakentamiseen liittyvistä vastuista ja velvollisuuksista, sekä norppa-alueella tapahtuvaa verkkokalastuksen rajoittamisesta. Miten lajikohtaiset kansalliset suojeluvelvoitteet ja suojelutoimenpiteet voidaan tai voitaisiin sovittaa yhteen ihmisen luonnon käyttöön liittyvien intressien ja tarpeitten kanssa Suomen olosuhteissa? Millaisia haasteita tähän liittyy ja miten näitä haasteita on täällä onnistuttu ratkomaan?  

Näistä kysymyksistä, niiden näkökulmia ovat tänään antamassa Itä-Suomen yliopiston tutkijat. Tutkimusjohtaja Taru Peltola, Historia- ja maantieteitten laitokselta. Professori Anssi Vainikka, Ympäristö- ja biotieteitten laitokselta. Sekä väitöskirjatutkija Timo Haapasalo Historia- ja maantieteitten laitokselta. Tervetuloa! 

Taru Peltola, olet ympäristöpolitiikan tutkija ja perehtynyt ihmisen ja yhteiskunnan suhteisiin luontoon ja muihin lajeihin, ja olet tehnyt tutkimusta muun muassa suurpetoihin ja liitoravien suojeluun liittyvistä haasteista, sekä ympäristönsuojeluun liittyvän osallisuuden ja yhteistoiminnan kehittämisestä. Joidenkin tiettyjen uhanalaisten lajien suojelu tosiaan herättää toisinaan hyvinkin voimakasta yhteiskunnallista keskustelua ja vastustustakin. Mistä tämä johtuu, mitkä tekijät tätä selittävät? 

Taru Peltola: No, mä lähtisin purkamaan tätä kysymystä oikeastaan lajikohtasesti, eli ei oo mitään yhtä selittävää tekijää, että se vähän riippuu siitä, että minkälainen sen kyseisen lajin ja ihmisen välinen suhde sitten on. Ja karkeasti ajatellen vois ehkä nostaa sieltä vaikkapa, että siellä on sellasii lajeja, jotka selkeesti rajottaa tai niitten suojelu rajottaa ihmisen toimintaa, tyypillisesti vaikka maankäyttöö. Ja tästä nyt esimerkkinä vaikkapa se liito-orava, että kun se sitte sinne omalle tontille sattuu, niin kiukuttaahan se kun ei voi metsää hakata tai sitte se voi estää vaikka kaupunkien tasolla jonku ison tiehankkeen tai raidejokerityyppisen joukkoliikennehankkeen tai junaratahankkeen, et sillä voi olla aika isojaki yhteiskunnallisii ja taloudellisii vaikutuksia.  

Suunnitelmat kaatuu ja niin pois päin. No, sit meil on niitä lajeja, jotka on tota suojeltuja, mut ne on ehkä potentiaalisesti jotenki haitallisia. Eli aiheuttaa suoraan näitten vahinkojen kautta sitten taloudellisii vaikutuksii. Siellä voi olla sit joku karhu, joka käy hunajatarhan, tota hajottamassa tai sitte valkoposkihanhet tulee ja syö ihmisen eläin, muitten eläinten rehuks kasvattaman heinän ja aiheuttaa taloudellista tappiota jollekin toiminnalle. Niin tän tyyppinen ristiriita, se on vähän erilainen ehkä ku toi maankäyttökysymykset. Tommoset isot investoinnit, jos ne kaatuu.  

No sit meil on ne lajit, jotka, joitten ennallista-, joiden elinympäristöjen ennallistaminen aiheuttaa merkittävii taloudellisii kustannuksii, ne on sit niitä vastustetaan. Vaikkapa nyt nää vaelluskalat sitten tyypillisesti, siellä ku vanhoja virheitä paikkaillaan, niin se ei oo välttämättä aina ihan tota, halpaa hommaa. Ja sit neljänneks mä ehkä nostasin sit tän suden, joka poikkee oikeestaan kaikist näistä muista mainituista tyyppei, lajityypeistä. Se on, voisko sanoo identiteettipoliittinen laji siinä mielessä, että sen suojelun vastustamisessa on kysymys enemmänki sen poliittisen hyödyn tai pääoman keräämisestä. Eli sillä saa, kun tän avainsanan ke- sanoo, ni saa kerättyä itsellee ääniä ja kannatusta, ja se ilmentää semmost syvempää kulttuurista jakolinjaa. Se on vähän niinku tää koirapilli, että teoria, että se signaloi niin vahvasti semmosia tiettyjä yhteiskunnallisii vastakkainasetteluja. Me versus jotkut muut, että sitä, siitä on tullu tämmönen po- pelinappula. Ja tää on hyvin oman tyyppisensä ristiriitatilanne, et mä en oikeestaan keksi mitään muuta lajia, kun sen suden, mikä ois esimerkkinä tän tyyppisestä. 

Haastattelija: Millaiset keinot ja käytännöt, tällaisten intohimoja herättävien lajien suojelussa ovat tutkimustesi perusteella olleet kaikkein toimivimpia, suojelun toteutumisen ja ihmisen harjoittaman luonnonkäytön yhteensovittamiseksi? Miksi? 

Taru Peltola: No, niinku arvata saattaa, ni ehkä se edelleen seurailee tätä erityyppisten lajien kohdalla se kysymys, ja ratkasut on vähän erityyppisii, eli tota sillon ku se on kysymys semmosesta lajista, joka jokasella sitten tai jonka suojelu tyypillisesti vaikuttaa sinne maankäyttöön, ni sit me joudutaan ehkä ettimään korvaavii maankäyttöratkasuja. Nää on useimmiten liittyy semmosiin kaupunkiympäristöihinki, nää tän tyyppiset kysymykset. Mut tietenki aika usein on nähty, että sitten, mitä isompi se hanke on, mitä isommat yhteiskunnalliset intressit siihen liittyy ja aika usein se eläin sieltä sitte valitettavasti väistää, eli siel on se yleinen, tota etu, joka sitte jyrää.  

Mutta nyt tota liito-orava kysymystä ehkä kaikkein lähiten tunnen, niin tota, sen lajin kohdalla esimerkiks, hankaluus tämmösessä, tota tilanteessa on, onks se usein se, että se orava on suhteellisen lyhytikänen. Se vaihtaa, sen takia se reviirit vaihtuu, se muutos voi olla, se kaupunkiympäristössä aika nopeaaki, jollon se maankäytön suunnittelu on aika vaikee, se voi olla aika sattumanvarastaki, et missä se liito-orava nyt sitten satutaan havaitsemaan, ja löytämään. Ja tota, toi mun kollega Niina Nygren, tuolta Tampereen yliopistosta, hän on varsinki tätä problematiikkaa pohtinu, et mite me voitas jotenki sitä kaupunkisuunnittelua, muuttaa silleen paremmin tämmösen lajidynamiikan huomioon ottavaks, niin tota hän on ehdottanu sitä, et meiän pitäs jotenki suunnitella, vähän paremmin ennakoiden isompia aluekokonaisuuksia, se liito-orava mielessä, et varataan, et ei tavallaan vaan pelkästään fokusoida niihin pieniin liito-orava reviireihin, siellä kaupunkirakenteen sisällä, koska ne voi sitten seuraavana vuonna, nii se liito-orava voi ollaki jossain muualla. Niin tota tämmönen isompi, isompien kokonaisuuksien suunnittelu vois olla he- yks tie ikään ku tämmöseen liito-orava ystävällisempään kaupunkisuunnitteluun  siirtyä. Se voi tuottaa myös ihmiselle parempaa ympäristöä siinä mielessä, et sinne jää ehkä niitä isompia virkistysaluekokonaisuuksia, ja sitä viherympäristöä.  

Mut sit tietenki nää muut, tota konfliktityypit, et jos siel on sitä vahinkojen, kysymys siit vahingoista, vahinkoja aiheuttavista eläimistä, niin tietysti siel on ollu nää korvaukset yks tota, niinku toimintamalli. Maksetaan sitten maanomistajille tai elinkeinonharjottajille siitä, että siitä jos siellä joku vahinko syntyy tai sitte pyritään ennaltaehkäsemään niitä, tota niitä vahinkoja. Esimerkiks nyt toi valkoposkihanhikysymys, mikä ehkä nousi semmosena uutena, niin tota siihen on tietysti etsitty vaikka sieltä hanhipeltojen kautta ratkasua, ku sit ne, sen vahinkojen volyymi oli nii iso, että teenki semmone, ku pelkästää, et on korvausautomaatti, että maksetaa (-) [11:00]. Sillä korvataan kaikki, niin se ei sit ehkä oo valtionkaan näkökulmasta se järkevin tapa, et sen takia se on sitte koitettu miettiä, että voitasko me tarjota niille hanhille joku levähdyspaikka samaan aikaan, ku sitte tota saadaan ne vahingot sieltä, sit sieltä pelloilta, tota minimoituu.  

No sit on jotain semmosii erityistyyppisii ratkasuja näihin, esimerkiks maakotka on suojeltu Lapissa tämmösellä reviirimaksuilla, elikkä ei maksetakaan vahingoista, vaan tota poronhoitajille maksetaan, jos siellä sillä reviirillä on sitten pesivä kotkapari. Ja täs tätä on, tai ainaki sen lajin kohdalla pidetty ihan onnistuneena ratkasuna, mut et näit on vähän erityyppisii tapoja. Ja sit tähän ku susi, tämmösen identiteettipoliittiseen kamppailuun, mä sanoisin, että ei oo varsinaista ratkasukeinoo olemassa, se on ehkä jonkunnäkönen pitkän aikavälin kulttuurinen muutos, joka siinä sitte voi tuoda tullessaan jotai ratkasuja siinä vaiheessa, ku se susi ei ole enää tämmönen symboli jossain isossa vastakkainasettelusta tai kamppailussa, niin tota se homma sit saattaa siihen tota liudentua.  

Tietenki meil on esimerkkejä, joitaki sellasii, että miten jotkut tämmöset aika äärimmäisen vihatutki lajit on muuttunu kulttuurisesti, jopa rakastetuis. Kuikka, nyt yhtenä esimerkkinä on aika kiinnostava, et se on ollu tota, siitä on maksettu tapporahaa kun, jaa ja tota nykyäänhän se on meiän järviluonnon symboli, että joskus tämmösii aika isojakin muutoksia, siinä meiän ajattelutavoissa voi sitte tapahtuu, ehkä tässä jonkunnäköstä toivoo nähtävis. 

Haastattelija: Miksi erilaisten luonnonkäyttäjien, maanomistajien ja muitten sidosryhmien osallisuus ja yhteistoiminta on lajikohtaisissa suojelukysymyksissä, on tärkeää ja miten sitä voitaisiin lisätä? 

Taru Peltola: Tietenki laji-, miten jos tätä ajattelee niin kysymyshän on ihan sit demokratian toteutumisesta siitä, että joku valtio tai päättäjät ei sanele miten toimitaa, vaan tota yritetään sit jotenki yhteistyössä ratkasta semmosia asioita, jotka sitte koskettaa tai tulee lähelle ihmisii. Et se osallisuuden voi ajatella sellasena kokemuksena siitä, että omalla panoksella voi jotenki vaikuttaa tämmösii ongelmallisiin tilanteisii. Ja tietenki se hyöty siitä voi olla myös, että sit joskus syntyy ihan paljon parempii ratkasujakin, kun sitten saadaan käyttöö vaikka paikallista tietoo siitä, et miten ne ongelmat rakentuu tai kohdistuu tai miten ne vois olla ratkastavissa.  

Ehkä toi valkoposkihanhi nyt vois olla ihan hyvä esimerkki tästä siinä mielessä, että ku siel on näitte haittaa kärsivien viljelijöitten ja viranomaisten, ja muitten tahojen kanssa yhdessä pyritty ettimään sitten tapoja ehkästä niitä vahinkoja, niin se voi olla tosi tärkeetä, koska tän tyyppinen yhteistyö, koska se on uusi ilmiö. Ei oikee tiedetä ihan tarkkaa, että mikä siihen vois auttaa ja siinä ollu sellasii, tää ongelma tuli aika nopeesti, et se, toki ilmasto on alkanu muuttua, maankäytön muutokset tolla naapuripuolella siihen, et yhtäkkiä meil o, niinku isoja tämmösii hanhimassoja, mitä ei oo koskaa aikasemmi. Ne on tullu tänne, ni sit ollaan uuden äärellä, ni siinä sit tietenki kaikki voimavarat on hyvä ottaa käyttöön.  

Et tavallaan yhteistoimintaa voi olla tän tyyppinen, hyvin konkreettinenkin yhteistyö ja kokeilut, mut toisaalta sitä voi olla myös sitte semmonen kiista- ja ristiriitojen, niinku ihan sovittelu, jossa sit yritetään etsiä sitä, että mistä se tota, minkä takia se kyseinen laji sitte aiheuttaa niin paljon, niin paljon kärhämää ja sitten sovittelema kautta, hakea niitä ratkasuja. Ja mä oon ite tutkinu myös sitte mahdollisuuksia tämmöseen, yhdessä toteutettuun tiedontuotantoon, esimerkiksi niitten ongelmien seurantaan, niin se voi myös sitte tuottaa kokemuksia siitä, että omalla toiminnalla voi olla merkitystä ja sitte se voi sitä kautta vähän lieventää, loiventaa sitä konfliktia ja ehkä johtaa tota niihi ratkaisuihi.  

Mut samalla mä haluaisin muistuttaa kuitenkin myös siitä, että yhteistoiminta ei oo aina johtanu tuloksiin. Mä palaan taas siihen suteen, koska siel on ehkä ihan myös tota huonoja esimerkkejä siitä, että miten pyrkimykset lisätä sitä yhteistoimintaa tai osallistumista, niin ne ei oo johtanu sen konfliktin ratkasuihin, vaan päinvastoin, vaan ehkä kiihdyttäneet sitä konfliktia. Ne on tarjonnu semmosen väylän tai yhden uuden alustan, jossa sitä konfliktipuhetta voidaan, tota tuoda esii ja sitä rii- kiistaa käydä. Esimerkiks nyt vaikka tämmöset, tota perustettiin jossain vaiheessa tämmösii reviirityöryhmiä, että ne oli ajatus, et ne on tämmösii paikallisia yhteistyötoimintaryhmiä, joissa sitten sen kyseisen susireviirin asioita voitais käsitellä yhdessä. Mut tää on ehkä vaan sit vahvistanu sitä, et se konflikti on tullu paikalliselle tasolle, jossa sit usein on vähemmän sellasta konfliktisovitteluosaamista. Se on mahdollistanu sit sen, että siellä on ollu tämmöst painostusta ja aggressiivist tai huonoo käyttäytymistä niissä ryhmissä, jollon se ei oo siis todellakaa johtanu ratkasuihin, vaan sitten pahentanu sitä tilannetta.  

Sit tääl Pohjois-Karjalassa, esimerkiks Pohjois-Karjalan suurpetoneuvottelukunnasta ympäristöjärjestöt jäi pois, koska he katso, että heillä ei ole siinä tota keskustelussa tilaa tai et he ei saa omia tavotteitaa vietyä eteenpäin, että ei tää osallistuminen mikään patenttiratkasu tosiaankaan ole.

Haastattelija: Millaiset tekijät havaintojesi mukaan yleisesti lisäävät ihmisen motivaatiota ja kiinnostusta uhanalaisten lajien suojelua kohtaan? 

Taru Peltola: Vois sanoo, et jopa suden kohdalla on joitain havaintoja siitä, et ku ihmiset pääsee lähelle sitä eläintä, jotenki tarkkailemaan sitä, vaikkapa vaan tämmösten virtuaalisten välineitten kautta, niin se uteliaisuus ja tieto ja ymmärrys siitä eläimestä voi lisääntyä. Toi Pertti Rannikko, ympäristöpolitiikan emeritusprofessori täällä, on tehny semmost etnograafista havaintoo, havainnointia tuolla omalla asuinkylällä ja siellä esimerkiks, tota havaitsi sitten että kun siellä pystytään, tota lukeen ka- taas sovelluksen kautta sitte seuraamaan niitä tota suden liikkeitä, niin se tuota sitte herätti kiinnostusta, sitä eläintä kohtaan. 

Norppa ehkä hyvä esimerkki tästä. Norppalive on niin suosittu, että varmasti laajemman ihmisten porukan tietosuuteen tämmösien kanavien kautta sitte tulee, mut et tää nää esimerkit ehkä kertoo siitä, että luonnon monimuotosuus tai vielä sit kun siis sitä kutsutaan biodiversiteetiksi vähän tolleen ulkomaan kielellä. Ni se on hyvin abstrakti kysymys ihmisille. Ja ihmiste on vaikee hahmottaa ja ymmärtää sitä, et minkä takia me suojellaan jotain tiettyä lajia, mitä vaikutusta sillä suojelulla mahdollisesti on, miks se on tärkeetä. Niin ehkä se on tavallaan se tota keino myös lisätä sitä kiinnostusta, jos me pystyttäs paremmin avaamaan sitä, että minkä takia nää tietyt lajit on nyt tuota, muinakin kun sellasina harvinaisuuksina tai kuriositeetteina suojeltava. 

Haastattelija: Anssi Vainikka, olet biologi ja tutkit akvaattisten ekosysteemeiden ja ihmistoiminnan välistä vuorovaikutusta. Olet myös ympäristöministeriön Saimaannorpan suojelutyöryhmän asiantuntijaryhmän puheenjohtaja. Kerro ensin, mikä tämän työryhmän rooli on norpan suojelussa ja mitä se tekee? 

Anssi Vainikka: Joo, tää saimaannorpan suojelustrategian-toimenpidesuunnitelman -asiantuntijaryhmän tehtävä, eli meijän tehtävä on siis valmistella tälle koko seurantaryhmälle selvitykset, toimenpidesuunnitelmat, tavotteiden toteuttamista ja tehdä esityksiä toimenpiteiden tehostamisesta ja kehittämisestä. Eli käytännössä me kasataa tietoo meneillään olevista toimista, mitä eri tahot metsähallituksesta - WWF:ään tekee, ja vastataan siitä, että koko seurantaryhmällä asioista hyvä tilannekuva ja ymmärrys kullonkin tarvittavista toimista. Ja meijä velvollisuuteen tavallaan tehtävän annontaan ryhmän nimittämisen, mukaan kuuluu sit myös yhteistyö maa- ja metsätalousministeriön alaisen saimaannorppa- ja kalastusryhmän kanssa. Aina aika ajoin, ku suunnitellaan tota uutta kalastusasetusta tai rajotuksia, taikka tossa esityksiä kalastussäädöksistä ja kalastusrajoitussopimukset ja muista, ryhmän toimeksiantonsa mukasista toimenpiteistä.

Eli täs on huomattava, että me asiantuntijaryhmä, me ei olla millään tavalla päättävä elin ja vaikka meiän tehtävä on parhaan mukaan varmistaa saimaannorpan säilyminen Saimaalla ja kannan kehittyminen elinvoimaseks, ni meijän keinot on pitkälti viestinnällisiä, ja tosiaan seurantaryhmä sitten vastaa tai koko ryhmä vastaa tästä suojelustrate- strategiankin päivittämisestä ja sillä tavalla päätöksistä. Osaltamme tavallaan toimitaan siis yhteistyöeliminä osallistuville tahoille ja autetaa esimerkiks muotoilemaa uusia tutkimustarpeita, että ite näen, että se viestintäfunktio on siinä meijän ryhmässä kaikista tärkein, että meillä, ainaki tällä ryhmällä on pätevä tilannekuva siitä, miten saimaannorpalla menee ja mitä tarvitaa, että se suojelu, tota suotusasti etenee. 

Haastattelija: Miten norpan tai muitten tutkimiesi vesiekosysteemeissä eläviä rauhoitettujen lajien ja ihmisen harjoittavan vesistöjen käytön yhteensovittamista käytännössä edistetään? Eli mitkä ovat keskeisimmät käytössä olevat keinot tällä hetkellä? 

Anssi Vainikka: Joo, no meillä on tietenki on lainsäädännöllisiä keinoja, jotka suoraan tai erilaisia sääntöjä on ne sitte paikallisia tai suoraan lainsäädännöstä tulevia, ja sitten tämmösiä erilaisia viestinnällisiä suosituksia. Ja nää tota, saimaannorpan kohalla mennää tekevää sit verkkokalastusrajotusta ja joidenkin muiden teknisten kalastusrajotusten ohella, keinot tosiaan on käytännössä pitkälti viestinnällisiä ja perustuu ihmiste vapaaehtosuuteen, että esimerkiks järvilohen suojelu edistämiseks on ollu käynnissä tässä, niin ministeriön käynnistämä viestintäkampanja viime vuonna. Alko, jolla pyritään lisäämään tietosuutta tän järvilohen tai lohjan muodon äärimmäisen heikosta tilasta, että mitään varsinaista rauhotusta ei ole, olla saatu aikaa, se täysrauhotuski on ollu tässä keskustelussa.  

Ja soveltavaa tutkimusta on sitte tehty elävänä pyydysten ja tämmösten troolisäleikköjen kehittämiseks, esimerkiks tääl on näitä runsaita kalalajeja voitas pyytää tehokkaasti, uhkaamatta uhanalasia lohikaloja että saimaannorppia, et tavallaan pyritään kehittämään sitä kalastusta teknisesti sillä tavalla, et ei sitten norppia ja muuta uhattais. Ja kalastusmuodoista tosiaan verkkokalastus on se ongelmallisin ja sen osalta on kovia toimia, vaan näitten kevästen rauhotusalueitten myötä. Että kesän, kesäisen kalastuksen suhteen ja talvisen kalastuksen suhteen lähinnä vedotaan sit ihmiste vastuullisuuteen, ja voiaan sitä pohtia, et onko tää riittavää, että niitä norppia sit tietenki sinne sitten kuolee, kun kaikki ihmiset ei välttämättä oo vastuullisia. 

Haastattelija: Millaiset käytössä olleista keinoista on mielestäsi havaittu toimivimmiksi? 

Anssi Vainikka: No näistä verkkokalastusrajoitus, rajoituksista on tietenkin suoraa tietoo, että ne on vähentäny norppien sivusaaliskuolleisuutta. Eli ne on ilman muuta toimivia, ja norppakanta on noussu, tota ei missään tapauksessa ois yhtä hyvin kasvanu ilman näitä rajotuksia, mutta sit taas, jos mietitään vaikka nor- näitten verkkokalastusrajotusten vaikutusta uhanalasii lohikaloihin, nii siitä ei oo oikeestaa olemassa mitään tietoo ja ylipäätään ongelma Suomessa on siinä, että näitte erilaisten toimien vaikuttavuuden arviointi on haastavaa, koska meillä kalastuksesta ylipäätään on todella vähän tietoo, että varsinki kalastukseen tai kalakantoihin kohdistetusta vaikutuksesta on tosi hankala saada sitä osotettua. Myönteistä tai haitallista tietoo ja viestinnälliset keinot tietysti vaikuttaa laajassa mitassa, koska suuri osa ihmisistä on vastuullisia, mutta vapaaehtosin keinoin ei voi puuttua ongelmallisiin yksittäistapauksiin ja sitä kautta sitten tietysti kalastuksen valvontaan, ja tänne ylipäätään enforcement'ti on sitte oleellista ja vaikuttavaa sitte näissä kohdissa. 

Haastattelija: Mainitsitkin, että verkkokalastus on monien lajien kohdalla aiheuttanut ongelmia. Mikä vesistöjen käyttäjien rooli ja velvollisuudet ovat käyttämissään vesistöissä eläviä, rauhoitettujen lajien suojelun toteuttamisessa? 

Anssi Vainikka: Joo, no mä näkisin sen nyt sillä tavalla, että tietysti moraalinen vastuu on kaikilla käyttäjillä ja jokaisella, mutta se laillinen vastuu on sitte pieni, jos esimerkiks uhanalainen lohikalan poikanen tai saimaannorppa kuolee lailliseen pyydykseen, että niin kauan kun näitä tiettyjä tappavia pyydyksiä on laillisesti mahollista käyttää, niin se sillee, sitte voi mitää ja taitaa sitä tietenki tapahtuu jo, siinä kohtaa kalastajan on vastuu, on heittää se laiton kala kuolleena takasin järveen, ja ilmottaa kuolleesta norpasta metsähallitukselle. Ja uhanalasten kalojen tarkotuksena pyytäminen on tietysti ilman muuta lailla kiellettyä, mutta sitten seki, että millon se pyydystäminen on tarkotuksellista, ni on hyvin hankalasti tulkittava ja valvottava asia.  

Että siinä mielessä, me taas ollaan siinä yksittäisen harrastajan vastuullisuudessa sitten kiinni ja tavallaan myös myös siinä, että ne käyttäjät on sitte tietosia asioista ja tietävät mitä ovat tekemässä, että joku voi tietämättään laittaa vaikka verkot sitte semmoselle paikalle, että sinne menee todennäköisesti uhanalanen lohikala, vaikka sen tarkotus ei ollu sitä pyytää tai semmoselle paikalle, jossa sinne sitten päätyy norppa tai ylipäätään laittaa katiskan, joka ei oo norppaturvallinen ja sitten sinne menee norppa, kun ei ole tiennyt, että on turvallisiaki katiskoita, että näkisin tässä, että se onhan vähintään velvollinen sitä käyttäjää tietämään, että mitkä ne vaikutukset sillä omalla toiminnalla on ja mikä on sallittua ja mikä ei. 

Haastattelija: Kontrolloidaanko tätä mitenkään? 

Anssi Vainikka: Kyllä on kalastuksen valvonnassa toki tarkastetaan pyydyksiä, katotaan, että onko ne esimerkiks lainmukasia, jos ei ne oo, niin niitä nostellaan pois, mutta tietysti se kalastuksen valvonta ulottuu hyvin pienee osaan kaikesta pyydyksestä, mitä sitä tuolla vesissä on. 

Haastattelija: Timo haapasalo, väitöskirjatutkimuksessasi käsittelet erityisesti vapaa-ajan kalastuksen ja virtavesien vaelluskalojen suojelun edistämisen yhteensovittamista. Millaisia ovat kalastustoiminnan kohteena olevien vaelluskalojen suojelemisen keskeisimmät keinot tällä hetkellä? 

Timo Haapasalo: Joo, me voijaan ihan yleisesti, jos asiaa katotaan, niin tällasten lohikalojen suojelu ja se kantojen säilyttämisen menetelmät ni, ne voi ihan hyvin karkeesti ottaen jakaa kahteen kategoriaan. Yks on meillä elinympäristöjen kunnostaminen ja niiden suojelu ja toinen on sitten riittävä kalastuskuolleisuuden rajottaminen.

Elikkä Suomen historia, jos sitä katotaan, 1900-luvun ajalta, niin meillä on mittava osa meijän virtavesistä, niitä on padottu, niitä on perattu aikasemmin ja tota, se käytännön ongelma mikä tästä on nyt sitten tullu näille virtavesikutusille lohikaloille, niin on se, et niiden elinympäristöt on kerta kaikkiaan menetetty. Ja tällä hetkellä elinympäristökunnostusten kautta, niin pystytään luomaan semmosia hyvin tai ainakin kohtuullisen hyvin toimivia habitaatteja, mitä nää jäljellä olevat populaatiot pystys sitte hyödyntämään. Mut täs on sit taasen se kolikon kääntöpuoli, et vaikka me tota kunnostettas miten hyvät ympäristöt tahansa, mut jos meillä ei kerta kaikkiaan oo sinne lisääntyviä kaloja, et ne ei pääse paikalle vaellusesteiden tai sen takia, et ne on pyydetty jo järvillä pois, niin se on sen jälkeen aika pahasti ontuva ratkasu ja tilanne sitten sekin.  

Elikkä käytännössä me ei niin kun tehokkaimmin pystytä suojelemaan kaloja, sillä kun tehtäs kaikkemme sen eteen, et niitä jäis enemmän henkiin, kun mitä tällä hetkellä jää. Ja ehkä sit sekin, että kalastusta säätelemällä pystyttäs pikkusen reivaamaan tilannetta siihen, et suojeltas vielä nykystä tehokkaammin sit näitä suurikokosia emokaloja, mitkä on tutkitusti sitte hyviä ja tehokkaita lisääntymään. 

Haastattelija: Miten virkistyskalastajat yleisesti ottaen tutkimustesi perusteella suhtautuvat heidän saalislajiensa suojeluun? Ja millaiset tekijät suojelumyönteisyyteen vaikuttavat? 

Timo Haapasalo: No, ihan ensin laitetaan niiltä osin konteksti kuntoon, et oma tutkimus on liittyny nimenomaan jokikohteissa tapahtuvaan pyyntiin ja siellä kalastusta harrastavien, virkistyskalastajien toiminnan ja säätelyn suhtautumisen tarkkailuun, elikkä nyt en voi missään nimessä puhua kaikkien Suomen vapaa-ajankalastajien tai virkistyskalastajien suulla. Mutta se data mitä itelle on vuosien aikana tullu, niin pääsääntöisesti se suhtautuminen on ollu aika myönteistä. Elikkä, sekä tota täältä Pohjois-Karjalasta Lieksanjoelta, Ruunaan koskireitiltä kerätyt aineistot, että sitte tuolta Kuusamosta Kitka-, Oulanka-, Kuusinkijokialueelta ni. Ne kertoo aika pitkälti sellasesta kalastajien ongelma- ja säätelytietosuuresta, elikkä siellä enemmistö vastaajista koki, että säätelytoimenpiteet eivät ole ihan ajan tasalla tai että ne ei vastaa käytännössä siihen, ekologiseen tilaan, mikä siellä on käsillä. Elikkä käytännössä kalojen määrä, jos on koettu vähäiseksi tai kokoo liian pieneksi ja tämän jälkeen kalastajat näkee sen, että kaloja saa kuitenki pyytää loppujen lopuks aika estoitta, niin tää on ollu sellanen selvä ongelma.

Ja sit käytännössä, niin kun on tätä kalastajien säätelysuhtautumista tarkastellu, niin siellä on ollu myönteistä vastetta tämmöseen tietoperustaisiin käytäntöihin. Puhutaan hyvin yksinkertasista asioista. Vapautettavien kalojen kannalta, esimerkiks väkäsettömien koukkujen käyttäminen ja vieheiden ja perhojen koukkumäärien rajottaminen. Tämän tyyppiset asiat, niin on kaikilla omilla alueilla saaneet valtaosan kalastajista, kannatuksen. Samoin sit kalastajilla on ollu aika hyvä suhtautuminen, sitte tällasii muihin ohjaustekijöihin, esimerkiks vaikka lämpötilaperustasen säätelyyn. Koska me tiedetään se, että korkeeks kohonnu veden lämpötila, niin se on semmonen mikä aiheuttaa huomattavan ongelman, kylmiin vesiin tottuneille lohikaloille. Elikkä sillon liian lämpimässä vedessä pyyntistressistä voi tulla liian kovaa sille kalalle, ja kalastajan taidoista, välineistä riippumatta, niin kala voi sitten kuolla, vaikka sen mitenkä asianmukaisesti pyrkis vapauttamaan. Esimerkiks tämäntyyppisiin ohjausmenetelmiin on ollu aika hyvä, suotusa asennoituminen. 

Haastattelija: Tässä jo aika hyvin nostit näitä erilaisia keinoja. Tuleeko mieleen jotain muita keinoja, jotka olisivat olleet muita hyväksyttävämpiä? Ja millaiset keinot ovat taas havaintojesi perusteella olleet vähiten hyväksyttyjä? 

Timo Haapasalo: Sellasia vähiten hyväksyttyjä, niin sieltä on itse asiassa aika hankala nostaa mitään semmosta ihan täysin selvää kärkee esille, koska esimerkiks tälläset pyyntikiintiöiden pienentäminen, niin tota esimerkiksi joku tämäntyyppinen toimenpide, niin se on saanu hyvin ristiriitasta vastaanottoa kalastajilta. Mut siin on myös huomattava se, et nää kalastuskohteet, mitä mä oon tarkastellu, niin siellähän harrastetaan myös sitten täysin laillista ruokakalojen pyyntiä. Ja nyt jos sitte kalastaja kokee sen, että tota kiintiöitä jos pienennetään, niin vaikka hän nyt sitten itse vastuullinen omissa teoissaan olisikin, ni hän joutuu sit kumminki maksamaan suhteessa enemmän, siitä saaliiks ottamastaan luvallisestaki kalasta.

Tai toisaalta sit samaan aikaan osalla kalastajista oli sit ihan tällasta ristiriitasta suhtautumista, henkilökohtasta kipuilua, niitä säätelytoimenpiteitä kohtaan, että esimerkiksi Ruunaan tapauksessa, niin osa kalastajista totes, että säätelytoimenpiteet ois varmasti ihan hyviä, mutta eihän se tätä jokireittiä itsessään muuksi muuta. Elikkä puhutaan peratusta koskireitistä, missä on sitten vesivoimaa alaosilla elikkä, et se niin kun kalastajat peilas, jos heillä vaan oli suinki tietoa. Niin he hyvin aktiivisesti peilas tavallaan sitä säätelytilannetta sit siihen ekosysteemiseen tilaan, ja siihen ympäristöön, missä he sitä kalastusta harrastaa ja se, että minkälaisessa ympäristössä heihin sit näitä toimenpiteitä kohdennetaan. Mutta, et näin yleisesti jos sitä tiivistää hyviä konsteja tuolta jokialueilta, niin aika hyvää suotusaa asennoitumista on justiinsa yksinkertasia välinerajotuksia ja ohjausmenetelmiä kohtaan. 

Haastattelija: Olet tehnyt tätä tutkimusta useammalla alueella. Oletko havainnut suojeluasenteissa eroja eri alueitten ja erilaisten kalastajaryhmien välillä? Jos, niin millaisia ja mitkä tekijät niitä mielestäsi selittävät? 

Timo Haapasalo: Maantieteellisesti en pysty sanomaan, et ois ollu mitään mittavaa eroa Lieksan ja Kuusamon välillä. On tietysti hyvä huomata, et kummassakin tapauksessa vastaajaryhmien enemmistön muodosti ulkopaikkakuntalaiset kalastajat, koska nää on kalastuskohteina ja tämmösenä matkailukohteena, niin nää on hyvin suosittuja Suomessa. Elikkä se, et pitäsin molemmilla alueilla sitä havaittuu säätelysuhtautumista aika samantyyppisenä. Jos sit niitä eroja lähetään hakemaan, että minkälaisissa ryhmissä se säätely- tai suojelumyönteisyys oli sitten, ehkä vähän monipuolisempaa tai tehokkaampaa, niin omissa aineistoissa korostu siinä ehkä perhokalastajien osuus. Et viehekalastajilla oli sitten ehkä hieman vähemmän tällasta säätelymyönteisyyttä havaittavissa, mutta korostasin kuitenkin, et tästä ei nyt pidä tehä suoraa tulkintaa, että viehekalastajat itsessään olisivat jotenki säätelyvastasia, koska omissa aineistossa, niin heijän kohallaan korostuu aika suuret, en osaa sanoa -vaihtoehtojen valinnat. Elikkä selvästikin kyselyihin vastanneet perhokalastajat olivat yleisesti ottaen säätely- tai kalakantotietosempia.

Mutta näissä pitää kumminkin olla aika tarkkana sit sen osalta, et mihinkä asti sitä yleistystä lähtee viemään sitten näiden ryhmien kohalla, että Suomessaki on, mitä se nyt 1,8 miljoonaa vapaa-ajan kalastajaa tällä hetkellä, niin ja vaikka heistä kaikki ei lohikalojen pyyntiä jokikohteissa harrastaiskaan, niin määrä on kuitenkin niin isoa, et aika varoen pitää edetä sitten yleistämisen kanssa. 

Haastattelija: Kertokaa omista tutkijakonteksteistanne käsin, mitkä mielestänne ovat lajikohtaisten suojelutoimien ja ihmisen harjoittaman luonnonkäytön yhteensovittamisen keskeisimpiä haasteita tällä hetkellä? 

Timo Haapasalo: No meillä on varmaan, jos miettii kalapuolta ja etenkin näitä sisävesien lohikalakantoja, niin meillä on yks ihan tosiasiallinen haaste siinä, että meijän on hirveen hankala, järjestelmätasolla integroida meijän tutkimustietoon perustuvia suosituksia ja näyttöjä tällasen ekologista kestävyyttä edistävän kalastuksen puolesta.  

Elikkä nyt uudet kalatalousalueet, esimerkiks mitä on perustettu kalastuslain kokonaisuudistukse jälkee vuodesta 2016 etiäpäin, niin esimerkiks näiden käyttö- ja hoitosuunnitelmissa, niin miettii siellä olevia säätelysisältöjä, niin ne on monin paikoin edelleen, niin ne on aika laveita. Elikkä vaikka meillä on lain uudistuksen tavotteena ollu se, et meidän kalavarojen hoito saadaan tämmöstä ekologista kestävyyttä edistäävään kanttiin. Sillä tavalla, et meijän toimenpiteet perustus parhaaseen käytettävissä olevaan tietoon, niin ainakin joillain kalatalousalueilla, mitä on tätä tarkkailuu ite tehny, niin tosiasialliset muutokset, näissä säätelysisällöissä ja ohjausperiaatteissa, niin ne on aika vähäiset. Elikkä me ei niin kun, me ei pystytä tällä hetkellä sitä järjestelmätason kestävyyttä edistäviä toimenpiteitä, niin meijän on hirveen hankala edistää sitä tällä hetkellä. 

Taru Peltola: Minä lähtisin tätä kysymystä avaamaan vähän enemmän, tuota filosofisemmasta tai ajattelutapoihin liittyvästä suunnasta. Mun mielestä isoin haaste 

Luonnonsuojelulle on se, että me nähdään luonto ja ne muun lajiset, irrallisina jotenki täst meiän kulttuurista. Siis siinä mielessä, että tota, ne on joko meidän ihmisen toiminnan kohteita tai sitten ne vaikuttaa meidän toimintaan. Ja tää johtaa vähän sen tyyppiseen sitten tilanteeseen, et me ei nähdä sitä luonnonsuojelun merkitystä, sen monia merkityksiä. Mä voisin siteerata tässä nyt tota väistyvää presidenttiämme, Sauli Niinistöä, joka aikoinaan Natura 2000 -konfliktiin liittyen, totesi, että tämä suojelu vaan sen takia, että jokainen tupajumi ja torakka saisi viettää monimuotoista ja onnellista elämää. Niin kuvastaa aika hyvin sitä, että me sitten vaan kiinnitetään huomiota siihen luonnonsuojelun aiheuttamaan vahinkoon.  

Sen sijaan mä nostasin, mä haluaisin tähän sitten tota, et me oltas enemmänki tota sellasilla linjoilla, kun Scott Gilbert, joka on on biologi, ja hän on todennu, että sitaatti häneltä, että me olemme kaikki jäkäliä. Ja tällä lausumalla hän on sitte, tota viitannu sellaseen ajatteluun, että meiän pitäs ymmärtää se, että me jaetaan tää meidän elinympäristömme näitten muitten lajien kanssa. Se mitä me tehdään muille lajeille, me tehdään se myös itsellemme, kun me pilataan jäkälän elinympäristö, vaikkapa ilmansaasteilla, niin me pilataan oma hengitysilma. Ku me tuhotaan ne monimuotoset elinympäristöt vaikkapa mikrobeilta, köyhtyy meidän oma suolistomikrobisto ja näin. Mut jos me pidetään jäkälistä ja mikrobeista ja kaikista muistakin lajeista, jotka näihin, tähän tota kytkeytyy, niin ne pitää myös meistä huolta. Ja meiltä puuttuu ehkä yhteiskunnasta ja myös luonnosuojelupolitiikasta nyt ehkä tän tyyppinen ajattelumalli. 

Anssi Vainikka: Joo, kyllä mä tota, pitkälti näen, että meijän tietysti ongelmat pitkälti juontuu siitä, että koko meiän talousjärjestelmä ja talouskasvu perustuu luonnonvarojen käyttöön, ja pitkälti kestämättömään käyttöön. Ja se, mikä esimerkiks täs saimaannorpan suhteen on ilmeistä, niin tavallaan tämmöset vaihtoehtoset muodot tienata luonnolla, ni ei oo vielä jollain tavalla hyväksyttyjä, että me tota lasketaan kalansaaliin arvoo mielellään. Mitä saadaan muikkua Saimaasta, mutta kukaa ei haluu laskee, että paljonko me saadaan norppaturismista tai voitas saada norppaturismista, että me tavallaan jotenki halutaan liikaa sitte luonnonsuojelussaki eristää, ne suojeltavat lajit ja jotenkin toivotaan, et ne ei olis missään tekemisissä ihmisten kanssa, että puhutaan esimerkiks täst sosioekologisista järjestelmistä paljon, että mitä me voidaan vaikka just vapaa-ajan kalastusta hallita sosiaaliekologisena järjestelmänä.  

Mut sitte, oon miettiny tässä viime aikoina, et onko meillä itse asiassa tietynlainen tapa nykyaikana, eristää luonto joksku ihan omaks järjestelmäks, tämmöne eläinsuojelu lähtökohta, et ihminen ei saa millään tavalla olla missää interaktiossa luonnon kanssa, että meillä on joku tämmönen unelmakuva siitä, että luonto on jossaki ja suojellaan se luonto semmosena niinku se on. Ja sitte ihminen on jossain kaupungissa erillään, että näkis, että meiän pitäs kuitenki päästä jonkunlaiseen tämmöseen järkevää yhteiseloon ja olla tosiaan osa sitä sosiaaliekologista järjestelmää kestävällä taval.  

Nää sitte tietenki, täällä omissa tutkimusaiheissa kalojen suhteen, niin meillä on tiettyjä ongelmia, tällasii historiallisia tekijöitä, että meillä on pitkällinen ja puhutaan ikiaikasesta verkkokalastusoikeudesta, vaikka mutta se verkkokalastus on ollu todella pitkä tämmönen, kulttuuriin rakennettu osa ja sitte toisaalta tämmönen vetouistelukulttuuri on jo 50 vuotta sitte luotu, tällasilla valtavilla kalaistutuksilla. Ja siinä ollaan toimittu sen ajan mukasesti ja jos jossain vaiheessa nää istutuksetki on tosi hyvin toiminu, mutta nyt sitten ymmärretää, että se istutustoiminta ja kalaviljelytoiminta vaikuttaa näitte uhanalaisten lohikalojen genetiikkaan. Niitten elinkyky vaan yksinkertasesti menee, että ne sisäsiitostumien sopeutuu sinne laitoksii ja tää nykysellään, tää ei näytä, vanha toimintamalli ei yksinkertaisesti toimi ja tarvitaan uutta tapaa toimia ja sitä kautta on tosi vaikee sitte jatkaa tämmöstä, jotain Saimaanlohen vetouistelukulttuuria, kun se ei vaan kerta kaikkiaan luonnontieteellisillä perusteilla enää toimi.  

Ja totta kai täällä sitten norpan osalta, esimerkiksi kaavotus ja ylipäätään rantojen rakentaminen on edelleen valtavia ongelmia, ja rantarakentaminen haittaa myös virkistyskäyttöö ja tota, sillä tavalla, että maankäyttö edelleen on tota, ilman muuta, ongelma tai täälläkin, niinku se on toki tuolla metsäpuolella ja ihan kaikissa tota konteksteis. 

Haastattelija: Miten näitä haasteita pitäisi mielestänne lähteä ratkomaan ja suojelun keinoja kehittämään? Mainitkaa joku mielestänne kriittinen tekijä tai kysymys? 

Anssi Vainikka: Joo, tää onki tota haastava asia sitten tietenki ja tota, aika paljon nää tällai luonnontieteilijän näkökulmasta, ni ei oo näihi, oikee näihin sosiaalisen puoleen, kauheesti ratkasuja, että monesti tää vaikuttaa kaikki vaan tämmöseltä asenneongelmalta, ja kalatki ylipäätään, nähään tämmöseks ravinnoks kelpaavaks biomassaks, ettei niitä, ei niitä nähä eläiminä. Ja saimaannorpan suhteenkin, nii sitä norpasta ollaan kovasti huolissaan, mutta niistä kaloista ei sitten juurikaan olla huolissaan, ja sitte on myös kalalajeja, joita vaan suositellaan, että niitä vaan pyydetään enemmin, että ei se niitte eläinten kannalta oo tietenkään kauheen hyvä asia sekää, että niitä vaan sitte maksimaalisesti hyödynnetään, että loput lopulta sitten saadaan, et kaikki lajit on meillä enempi tai vähempi uhanalasia, et eihän se pitäs mennä sillä tavalla, että se ei oo mikään ongelma, jos meillä on joku elinvomainen laji. Pitäs olla tyytyväisiä siitä.

Tosiaan, en tiiä miten tätä ylipäätään ihmisten suhtautumista lähetään kehittämään ja totta kai, se on myös muutoksessa tässä, ilman muuta, niinku nää nykyset presidenttiehdokkaat on todennu, että tota varmaan 100 vuoden sisällä ihmisten luontosuhde muuttuu aika tavalla, ja toivottavasti se menee parempaan suuntaan. Ja kai tää, tota meiänki tuottama tieto sitte vaikuttaa ihmisii ennemmi tai myöhemmi jollaki taval. 

Taru Peltola: No, tota. Mua on ruvennu kiinnostamaa viime aikoina semmonen, voisko sitä nyt suomeks, että kutsua vaikka vahvistavaks luonnonsuojeluks. Tämmöset toimet, joilla ylipäänsä yritetään jotenki luoda edellytyksiä sille, että tota monet lajit kukoistaa semmoses ympäristöissä, missä ne ei nyt välttämättä enää kukoista tai jotka on jo päässy köyhtymään, vaikka monet kaupunkiympäristöt, mut miksei myös sitten tota, ihan tota noin muunki tyyppiset kontekstit. Puhutaan esimerkiks uudistavasta maataloudesta, on ruvettu näköjään puhumaan uudistavasta metsätaloudesta. En tiedä voitasko puhua uudistavasta kalataloudesta, et tavallaan, vähän se ajattelutavan muutos, et me ei välttämättä vaa rauhoteta ja suojella, vaan pyritään myös lisäämään niitä edellytyksiä sille, että muut lajit, tota viihtyy ja pystyy elämään. Ja mä luulen, että tämmösen toiminnan kautta, sit ehkäs pikkuhiljaa se ymmärrys siitä lisääntyy, et minkä takia, minkä takia eri lajit on meille tärkeitä ja millä tavalla ne on osa meidän omaa hyvinvointia. Ja ihan konkreettisesti, jos ajatellaan, niin must tuntuu, et ihmiset aika usein innostuu kun ne onnistuu, eli erilaiset kokeilut, pienetki teot voi olla sit tärkeetä siinä ajattelun muutoksessa tai sit motiivien, ne niinku synnyttämisessä. 

Timo Haapasalo: Joo, mää heittäsin tähän nyt ehkä semmosen vähän epäpopulaarin mielipiteen, me ollaan niin viranomaisuskovaista kansaa Suomessa, että mä pistäsin täkyä ehkä tonne meidän kalatalousviranomasten ja ministeriön suuntaan. Heittäsin ihan, yhtään mitään ongelmakohtaa erikseen tähän nyt iskemättä, kysymyksen siitä, et ollaanko tosiasiallisesti tehty kaikki se mitä voitavissa on?

Elikkä, nyt kun katotaan, palaan edelleen siis tähan kalatalousaluetoimintaan. Niin jos mietitään sitä, et meillä on voimassa olevia toimenpideohjelmia koskien esimerkiks järvitaimenkantoja, järvilohta. Ja näissä toimenpideohjelmissa tuodaan kumminkin aika selkosuomella esiin se, et minkälaisia tyyppipiirteitä, vaikka jossain kalastuksen säätelyssä pitäs ottaa huomioon, että nää kannat vahvistus, että luontainen lisääntyminen vahvistus ja yleensä mahdollistus. Niin, nyt jos me verrataan sitten näitä, nyt hyväksyttyjä säätelytoimenpiteitä monin paikoin ympäri Suomea näiden toimenpideohjelmien sisältöihin, niin miusta pitäs pystyy esittämään kriittinen kysymys siitä, et onks ne kuinka hyvin linjassa keskenään? Ja tässä suhteessa, niin kyse on paitsi alueellisista kalatalousviranomaisista, heidän tekemistä tulkinnoista, mut myös sitten ministeriötasolta tulevasta ohjauksesta, missä nyt järvilohi on ehkä se meijän paras kysymys ja esimerkki, että tota viime kädessä ministeriöhän sen päättää, että mihinkä tahtiin meillä tanssitaan näissä kala-asioissa.

Koska kuitenki me, niinku tässä on tullu, tota jo Anssin ja Tarun kommenteissa hyvin esiin, niin me tämmösessä luonnonvarojen käytössä ja kalojen kohalla, niin me kipuillaan koko ajan siinä, et me yritetään samaan aikaan suojella ja hyödyntää. Mutta kun me ei saada sitä suojelutasoa riittäväks, nii sillon myös se hyödyntäminen kärsii ja minusta tässä pitäs nyt tänä päivänä saada kyllä, jonkunnäkönen selvä linjanveto siihen aikaan, että missä oikeesti ollaan menossa ja mitä kohti kuletaan tän säätelyratkasuiden kautta. Koska tää myös vahvistas järjestelmätasolla, jos tätä hommaa vietäs eteenpäin ni, tää myös vahvistas sitten sitä säätelytietosten virkistyskalastajien huolta ja sellasta asiallista suhtautumista tämmöseen kestävään kalavarojen hallintaan. 

Anssi Vainikka: Mä voisin ehkä yhen asian tuohon vielä lisätäki, että sillä konkreettinen esimerkki, missä meijän lainsäädäntö ja hallinto on menny, ku takapakkia. Niin meillä oli, esimerkiks Saimaalla ja Pielisellä laajoja harjuksen rauhotusalueita ja ylipäätään meil on ollu alueellist säätelyä, ne kaikki nää alueelliset rajotukset on tässä viime vuosina purettu, et niitä ei oo enää voimassa ollenkaan. Ja sit mä nään ylipäätään tän ihan absurdina ajatuksena, että meillä maapuolella on luonnonpuistoja ja kansallispuistoja ja suojelualueita, mutta vettä me ei voia missään suojella, et jos meillä on vaikka kansallispuistossa järvi, nii sinne saa kuka tahansa mennä pyytää ne ahvenet sieltä järvestä viimestä myöten, siitä ei saa minkäänlaisii sakkoja, vaikka tappaa sieltä populaation sukupuuttoon, että kyllä meil täytys olla vesialueella, vähintään yhtä lailla, tota mahdollisuus rauhottaa täysin alueita. 

Timo Haapasalo: Kyllä ja erittäin hyvä kommentti ja sitten tää korostuu monessa suhteessa, just vaelluskalojen kohdalla, ku ne ei noudata vaelluskalojen elinympäristöjen rajat, ei noudata välttämättä meidän lupa-alueiden rajoja. Meillä voi olla yks hyvin tietoperustaisesti ja kestävästi säädelty koskipätkä, mut mikäli sen  ylä- ja alapuoliset järvialueet on sitten, minimitason mukaan säädeltyjä, niin se sillon syö sen toiminnan edellytyksiä ja pohjaa, myös sit siltä, pieneltä tietoperustaisesti säädellyltä alueelta. Elikkä just tällanen ekosysteeminen järvialue- tai valuma-aluekohtanen hallinta, niin sitä tarvitaan. 

Haastattelija: Kiitokset teille.  

[Äänitehoste.] 

Haastattelija: Hyvä kuulija, kuuntelemasi jakso kuuluu siis Ajankohtainen luontopolitiikka -podcastiin. Tämä podcast on myös osa Itä-Suomen yliopiston Jatkuvan oppimisen keskuksen Ajankohtainen luontopolitiikka -kurssin kurssimateriaalia. Mikäli kiinnostuit podcastin sisällöstä, tiedoksesi, että tämä yhden opintopisteen kurssi on kaikille avoin avoimen yliopiston kautta. Lisäksi voit tutkinto-opiskelijana opiskella laajemmin [musiikki alkaa soida taustalla voimistuvasti] ympäristöpolitiikkaa pää- tai sivuaineena Itä-Suomen yliopiston Historia- ja maantieteitten laitoksella.

[musiikkia]