Itsensä mittaaminen antaa illuusion elämänhallinnasta

Terveyden mittaaminen on nyt trendikäs ala, ja mittareita oman kehon tutkimiseen saapuu markkinoille tasaisin väliajoin. Suurin syy tähän lienee teknologinen murros ja lääketieteen kehitys – mittaamme itseämme yksinkertaisesti siksi, että se on nykyään mahdollista. Mutta taustalla vaikuttavat muutkin ilmiöt.

– Länsimaissa päätään nostaa yhä vahvemmin individualistinen ihmiskäsitys. Yksilön vastuu korostuu myös hyvinvoinnissa ja ajatuksessa, että terveys ja hyvinvointi perustuvat ainoastaan yksilön valintoihin ja elintapoihin, taustoittaa terveyspsykologian yliopistonlehtori Sanna Sinikallio.

Sinikallio on tutkinut erityisesti terveyden psykologiaa, ja toimii yliopistotyön ohella myös työterveyspsykologina. Hän näkee jatkuvassa mittaamisessa sekä hyviä että huonoja puolia.

– Tosin asiaan tarkemmin perehdyttyäni yllätyin itsekin, miten kriittisesti lopulta tähän suhtaudun – siis silloin kun kyse on henkilöstä, jonka terveydentila ei oikeasti vaadi jatkuvaa mittaamista.

Länsimaisessa kulttuurissa sormi osoittaa jatkuvasti meihin itseemme päin, niin hyvässä kuin pahassakin. Ajatellaan, että ihminen on tehnyt jotain hyvin ja oikein, kun hän on hyvässä kunnossa ja hyvännäköinen.

– Kehotan varovaisuuteen näiden ulkoapäin saneltujen normien kanssa. Hyvinvointi ja terveys koostuvat kuitenkin monista asioista, ilmiöistä ja kokemuksista.

Sinikallion mukaan itsensä mittaamisen vaarana on, että huomio kiinnittyy vain yhteen osa-alueeseen ja irrottautuu niin suuremmasta kontekstista.

– Mittaaminen on vain pieni osa terveyden edistämistä, eikä siitä ole vielä juurikaan tutkimustietoa. Tsempparina ja palautteen antajina mittarit ovat oivia, mutta muutoin suhtautuisin niihin varauksella.

Ihmisellä on tarve tuntea olevansa oman elämänsä herra. Nykyisin yhä pirstaloituneemmassa maailmassa mittaaminen auttaa meitä hallitsemaan edes jotain osa-aluetta ja antaa Sinikallion mukaan illuusion elämänhallinnan kokemuksesta.

– Olemme kuitenkin vaisto- ja viettiolentoja, joita ohjaavat muun muassa sosioekonomiset tekijät sekä kulttuuri. Tiedostettu käyttäytymisemme on vain jäävuoren huippu, ja päivittäisiä valintoja tehdään paljon muutenkin kuin terveys edellä.

Mittaamisen avulla saadaan tietoa sellaisista elintoiminnoista, joista ei muuten olla tietoisia.

– Ongelma mittaamisessa syntyy mielessäni siinä kohtaa, kun tuloksiin luotetaan liikaa. Esimerkiksi unesta nykyiset mittarit antavat vain tolkuttoman karkeita arvioita. Sitä oikeaa aivoissa ja elimistössä tapahtuvaa univaihtelua ei nykyisillä laitteilla pystytä vielä kotioloissa arvioimaan.

Toki tulokset ovat suuntaa-antavia, ja voivat havahduttaa mittaajan pohtimaan esimerkiksi unen määrää.

– Mutta haluammeko siltikään typistää kokemuksemme hyvinvoinnista siihen, mitä mittarit meille kertovat? Yksi tärkeimmistä taidoista on olla tietoinen oman kehon ja olon muutoksista ilman että sitä tarvitsee jatkuvasti erikseen arvioida.

Ja kumpi sitten on todempi – oman kehon aistimus vai mittarin lukema? Saanko tuntea itseni hyvinvoivaksi, vaikka mittari näyttäisi toista?

Sykemittareita, älykelloja ja hyvinvointisormuksia näkee yleensä sellaisilla henkilöillä, joilla elämänhallinta näyttää jo valmiiksi olevan kohdillaan.

– Totta on, etteivät sosioekonomisesti heikoilla olevat ihmiset kuljeskele älysormus sormessaan.

Mittaamisessa näytetään olevan samassa tilanteessa kuin esimerkiksi terveysvaikutteisen ravinnon kanssa – ne, jotka sitä käyttävät, eivät sitä tarvitsisi.

Sinikallio nostaa esiin myös terveyden lukutaidon. Miten tietoisia olemme kansalaisina siitä, mihin mitattu tieto oikein menee?

– Jotkut tuolla hallitsevat nyt melko valtavaa aineistoa mitattavien henkilöiden liikkeistä. Haluammeko sellaisen datan olevan muiden käytettävissä, etenkään kun kukaan ei oikein tunnu tietävän minne tieto menee ja mitä sillä tehdään?

Siinä missä biohakkerit hehkuttavat julkisuudessa toimivansa mittaamisen myötä kuin rasvattu kone tai olevansa mittareiden ansiosta paras versio itsestään, on markkinoille tullut myös vastavetoja.

– Hankin juuri itselleni huovutetun ”passiivisuusrannekkeen”. Se ei anna minulle mitään mittaustietoa, vaan muistuttaa lempeästi ranteessa levon ja rauhoittumisen tärkeydestä ihan pelkällä lämmöllään.