Kaupungin herrat ja työläiset kortteleissaan

Väestön eriytyminen varhaisessa Sortavalan kaupungissa vaikuttaa noudattavan yleistä käsitystä esimodernien eurooppalaisten kaupunkien kehityskaaresta: pormestari ja virkamiehet asettuvat torin ympärille, kauppiaat ja muut porvarit pääkadun varrelle, sekatyöläiset lähikortteleihin ja köyhimmät laitakaupungille. Väestön jakautuminen ei ollut silti jyrkkää: vauraat ja työläiset mahtuivat myös viereisille tonteille.

Suomen historian professori Kimmo Katajala ja nuorempi tutkija Antti Härkönen Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitokselta perehtyivät 1600-luvun lopun Sortavalan väestön segregaatioon eli väestön eriytymiseen ja kaupunkirakenteeseen. Tutkimusartikkeli on ilmestynyt Journal of Urban History -julkaisussa.

Sortavalan kaupunki perustettiin vuonna 1643, kun kreivi Per Brahe nuorempi (1602–1680) muodosti kaupallisia keskuksia Itä-Suomeen. Sortavalan sijainti Laatokan rannalla oli tärkeä kaupankäynnin kannalta, ja Sven Liljan luokittelussa aikansa ruotsalaiskaupungeista Sortavala sijoittui pienten vaan ei kaikkein pienimpien kaupunkien joukkoon.

– Sortavala toimi talonpoikaistuotteiden keräilykeskuksena. Porvarit kävivät ostamassa maaseudulta tuotteita, erityisesti tervaa, jota kuskattiin Nevanlinnaan eli nykyisen Pietarin paikalle. Vauraimmat porvarit kävivät kauppaa Tukholmassa saakka. Alueen kannalta Sortavala oli merkittävä tavaranvälittäjä mutta valtakunnan mittakaavassa vähäinen, Katajala luonnehtii.

Rikas ei rakenna huonolle maalle

Segregaation juuret ovat syvällä: rikkaat eivät ole halunneet asettua köyhien viereen ennen eivätkä nykyisin. Historiallisesti segregaation syitä löytyy useita. Maan laatu ratkaisee, ja vauraat eivät rakentaneet huonolle maalle. Lisäksi eriytymistä aiheuttivat talous, ammattikunnat ja yhteiskunnallinen status.

Vaikka väestön jakautuminen ei ollut jyrkkää Sortavalan kaupungissa, Katajala ja Härkönen osoittivat segregaation yhdistelemällä kartta- ja verotusaineistoja. Keskeiseksi osoittautui vuoden 1697 Sortavalan kartta, jonka laati Ruotsin valtakunnan maanmittarina kiertänyt Erik Beling. Sortavala kuului Käkisalmen lääniin, ja kruunun tilikirjan verotustiedot 1680-luvun alusta auttoivat ryhmittelemään Sortavalan asukkaita kartalle.

– Ruotsalaiset arkeologit, jotka tutkivat 1500–1600-luvun kaupunkeja, havaitsivat, että vauraimman asutuksen keskellä on myös käsityöläisten ja köyhimpien ihmisten asumuksia. Tästä syntyi työhypoteesi, ja se pätee suhteellisesti myös Sortavalaan. Tutkimustyön aikana havaitsimme, että kaupunginosittainen segregaatio liittyy suuriin kaupunkeihin, ja pienissä kaupungeissa segregaatio oli suhteellista mutta havaittavissa. Virkamiehet ja silmää tekevät asettuivat torin laidalle tai lähelle sitä. Vauraat porvarit asettuivat mieluummin pääkadun varrelle. Sortavalan kohdalla näyttää sille, että kaikkein köyhin asutus asettuu maastollisesti huonoimpiin alueisiin ja sinne, minne on jäänyt tilaa. Esimerkiksi Kisamäen rinteellä ja nykyisestä Sortavalan satamasta itään päin soisella alueella oli epämääräisempiä tontteja, Katajala kertoo.

Lyhyt työmatka torin halki

Sortavalan kaupungissa arvioidaan asuneen 1600-luvun lopulla noin 600 asukasta, joista hieman yli sata kuului porvaristoon. Virkamiehistön muodosti kymmenisen perhettä. Verotustiedoissa ei toisaalta näy kaikkia asukkaita, esimerkiksi sekatyöläisiä tai tavarankuljettajia, jotka saattoivat asua samalla tontilla porvariston kanssa.

– Porvariston sijoittuminen liittyi heidän ammattiinsa. He asuivat siellä, missä oli kätevä hoitaa tehtävää, esimerkiksi usein lähellä satamaa. Sortavalassa oli torin vieressä raatihuone, ja virkamiehellä oli lyhyt matka kävellä torin poikki töihin. Keskeisestä asuinpaikasta muodostui myös status, Katajala sanoo.

Vanha Sortavalan kaupunki koki hävityksen Suuren Pohjan sodan aikana 1700-luvun alussa. Kun Sortavala siirtyi Venäjän puolelle, se menetti kaupunkioikeutensa ja muuttui kyläksi. Sortavalan kehittyminen alkoi uudelleen, kun se sai kaupunkioikeudet jälleen 1790-luvulla. Kaupungistuminen ja koulutus saattoivat Sortavalan kasvuun autonomian aikana 1800-luvun puolivälin jälkeen.

– Nykyisen Sortavalan ruutukaava on peräisin 1830-luvulta, mutta keskustan yhden kulmauksen kadut ovat eri suunnissa. Vaikka vanhan Sortavalan tonttijako on kadonnut, tuo katujen 45 asteen verran erilainen suunta periytyy 1600-luvulta.

Viipurin venäläisvähemmistö väitöstutkimuksen kohteena

Kiinnostavan vertailukohdan Sortavala-tutkimukselle antaa Antti Härkösen tekeillä oleva väitöstutkimus Viipurin venäläisväestön sijoittumisesta kaupunkitilaan. Härkösen tutkimuksen painopiste on Suomen autonomian ajan lopulla 1800–1900-lukujen vaihteessa.

– 1800-luvun lopun henkikirjat ovat venäläisen vähemmistön segregaation kannalta mielenkiintoisia. Viipurin venäläisväestö sai alkunsa jo Suuren Pohjan sodan aikana, jolloin kaupunkiin asettui venäläisiä kauppiaita, käsityöläisiä ja sotilaita sukulaisineen. 1800-luvun lopulla Viipurin väestö kasvoi hyvin nopeasti, ja vuonna 1900 kaupungissa oli yli 32000 asukasta. Kaupungin rajojen sisäpuolella oli ortodokseja noin 1200–1500 asukasta, mutta tämä määrä väheni rajusti sisällissodan aikana, Härkönen kertoo.

Viipurin venäläisten kohdalla segregaation pohjana olikin uskonto kuten monissa muissakin eurooppalaisissa kaupungeissa. Kaupungissa tavattiin monia ihmisryhmiä: venäläisiä ortodokseja, suomenkielisiä, ruotsinkielisiä ja saksankielisiä luterilaisia. Suomalaiset muodostivat enemmistön, mutta Viipuri sulatti monta säätyläisryhmää ja kulttuuria.

– Viipuri oli ollut provinssipääkaupunki jo keskiajalta lähtien, ja syy sen erityisyyteen on sijainti hyvällä paikalla Suomenlahdella ja lähellä Pietaria. Viipurissa oli jo varhain paikallista hallintoa sekä paljon eri kielisiä kouluja ja ylempiä kouluja. Hallinto ja varuskunta olivat iso juttu paikallisen talouden kannalta, Härkönen kertoo.

Katajala painottaa Viipurin sotilaallista merkitystä aina keskiajalta 1700-luvun puoliväliin saakka. Myöhemminkin Viipuri pysyi tärkeänä varuskuntakaupunkina, joka toi seudulle venäläisiä sotilaita ja upseereita. Autonomian päättyessä ja Suomen itsenäistyessä jännitteet nousivat pintaan.

– Autonomian kauden lopulla Viipurista tekee mielenkiintoisen kamppailu Venäjän keisarivallan ja suomalaisten virkamiesten välillä. Kaupungissa erotettiin ja vangittiin tuomareita, jotka eivät halunneet panna käytäntöön venäläisten määräyksiä. Myöhemmin, Suomen sisällissodan etnisessä puhdistuksessa valkoiset joukot ampuivat useita satoja venäläisiä siviilejä Viipurissa.

Historiallinen kartasto avaa Viipurin vuosisadat

Viipurin keskeinen asema väistyi Neuvostoliiton aikakaudella. Katajalan mukaan historioitsijan onni oli siinä, että neuvostovalta ei rakentanut vanhaa Viipuria uusiksi. Kaupunkirakenteessa on säilynyt piirteitä usealta vuosisadalta, ja niissä riittää tutkittavaa.

Viipurista on julkaistu äskettäin mittava teos, Viipuri – Historiallinen kaupunkikartasto. Kartasto esittelee Viipurin kaupunkirakenteen kehitystä, kasvua ja eri toimintoja usealta vuosisadalta. Suomen, Ruotsin ja Venäjän arkistoista peräisin olevien karttojen ja kuvitusten aikajana kulkee 1600-luvulta aina 1900-luvulle saakka. Katajala ja Härkönen osallistuivat kartastokirjan toteuttamiseen.

– Viipuriin luotiin 1600-luvulla ruutukaava, ja kaikki kaupungin vanhemmat pääkadut ovat yhä samalla paikalla kuin silloin. Viipurin vanhimman kaupunginosan osalta 1640-luvun kartan kanssa voi edelleen liikkua nyky-Viipurissa, Katajala havainnollistaa.

Useiden suomalaistutkijoiden toimittamasta Viipuri – Historiallinen kaupunkikartasto -teoksesta löytyy lisätietoa verkko-osoitteessa https://wiipuri.fi/kirjallisuus/viipuri-historiallinen-kaupunkikartasto/.

Katajalan ja Härkösen tutkimusartikkeli Sortavalan segregaatiosta on luettavissa kokonaisuudessaan verkossa: Kimmo Katajala, Antti Härkönen (2021) Urban Segregation in a Nordic Small Town in the Late-Seventeenth Century: Residential Patterns in Sortavala at the Eastern Borderland of the Swedish Realm. August 2021, Journal of Urban History. https://doi.org/10.1177/00961442211037313

Lisätietoja