Mielen sairauksista suomalaisessa kulttuurissa esitetyt käsitykset kytkeytyvät arvoihin ja normeihin, kuten ihmisenä ja yhteisön jäsenenä olemiseen liittyviin odotuksiin. Filosofian maisteri Anna Kinnunen tarkasteli väitöstutkimuksessaan mielen sairastamisesta esitettyjä käsityksiä 1900-luvulta 2000-luvulle. Tutkimus osoittaa, kuinka aihetta koskevissa käsityksissämme on kyse siitä, millaista käyttäytymistä ja millaisia ominaisuuksia on kulloinkin arvostettu ja mitä taas on pidetty poikkeavana.
Kinnusen ristivalotti tutkimuksessaan erityyppisiä ja eri aikakausien ajattelusta kertovia kotimaisia tekstiaineistoja, kuten kansakertomuksia ja psykiatrisia sairauskertomuksia. Tutkimus nostaa esille useita tapausesimerkkejä, jotka syventävät ymmärrystä mielen sairastamista koskevien käsitysten rakentumisesta.
Taikuudesta oman mielen hallintaan
Suhtautuminen mielen sairauksiin muokkautuu suhteessa kunkin ajan tyypillisiin käsityksiin ihmisruumiista ja -mielestä. Vielä 1900-luvun alussa mielenvikaisuus saatettiin tulkita taikuudella nostatetuksi ”panentataudiksi”, joka oli peräisin ihmisruumiin ulkopuolelta. Tällöin yksilön ei itse ajateltu olevan vastuussa sairastumisestaan, kun taas erilaisia mielen hallinnan kykyjä korostavassa nykykeskustelussa sairastuminen voi näyttäytyä epäonnistumisena siinä, millainen nykyajan ihanneihmisen tulisi olla: aktiivinen ja kyvykäs oman mielensä ja ruumiinsa terveyden ja tasapainon vaalija.
Se, millaisina mielen sairaudet käsitetään ja millaisena mielen sairastamisen ongelmallisuus näyttäytyy, kytkeytyy myös luomaamme toimintaympäristöön. Tutkimuksessa tämä nousi esille tarkasteltaessa dementiaan ja eräänlaiseen ”vanhuuden hulluuteen” liittyviä käsityksiä. 1930-luvun ikääntyneiden psykiatristen potilaiden omaiset suhtautuivat laitoshoitoa vaativaan omaiseensa usein verrattain suopeasti, mikäli tämä kykeni yhä suoriutumaan arjen askareistaan. Kinnusen mukaan taustalla vaikutti osaltaan se, että muistin ja muiden kognitiivisten kykyjen asema ei vielä agraariyhteiskunnan kehyksessä ollut yhtä keskeisessä asemassa kuin nykyaikana.
Nykyään esimerkiksi yhteiskunnan digitalisoituminen edellyttää kognitiivista kyvykkyyttä myös varttuneessa iässä. Tällöin myös ikääntyvä, dementoivasta sairaudesta mahdollisesti kärsivä yksilö muuttuu herkästi nyky-yhteiskunnan ulkopuoliseksi ja vajavaiseksi ”toiseksi”.
Kulttuurin diagnosoituminen vaatii kriittistä keskustelua
Kinnusen tutkimuksen havainnot ovat sovellettavissa kulttuurin diagnosoitumista ja poikkeavuuden määrittymistä koskeviin nykykeskusteluihin. Menneisiin vuosikymmeniin paikantuvat tapausesimerkit, kuten mielisairaalapotilaiden itsetyydytyksen patologisointi eli sairaudeksi määrittely, luovat tutkimuksessa pohjaa esimerkiksi kysymykselle siitä, millaisia seurauksia kulttuurin diagnosoitumisella on yksilöiden elämään. Kulttuurin diagnosoitumisella viitataan kehityskulkuun, jossa lääketieteellinen, diagnostinen kieli omaksutaan arkipuheeseen ja tavaksi määrittää omaa ja toisten käyttäytymistä.
Yhtäältä voidaan ajatella, että mielenterveysdiagnoosien lisääntyvä määrä avartaa normaaliuden skaalaa, sillä ”poikkeava” käyttäytyminen selitetään diagnosoitaessa normaalina reaktiona esimerkiksi elämässä sattuneisiin vastoinkäymisiin. Tutkimuksessa esimerkiksi itsetyydytyksen patologisoinnin tarkastelu osoitti, kuinka ”onanismi” saattoi toimia 1930-luvun mielisairaalapotilaille diagnoosin kaltaisena selitysmallina, joka auttoi jäsentämään sairauden kokemusta ja selittämään omaa koettua poikkeavuutta
Toisaalta yhä useampien inhimillisten ominaisuuksien patologisointi ja arkipuheeseen omaksuttu diagnostinen kieli saattavat kuitenkin myös kaventaa yksilön liikkumavaraa. Siinä missä esimerkiksi itsetyydytys suljettiin lääketieteen ulkopuolelle jo vuosikymmeniä sitten, nykypäivänä esimeriksi epäsosiaalisuus ja ujous voivat määrittyä diagnostisen puheen kautta. Ne näyttäytyvät herkästi ei-toivottuina ja poikkeavina piirteinä aikana, joka korostaa ja vaatii yksilön aktiivista verkottumista toisiin ihmisiin. Kinnusen tutkimus herätteleekin pohtimaan, missä määrin myös nykyisessä mielenterveystyössä ja diagnostisessa kulttuurissa on kyse arvo- ja normisidonnaisesta normaaliuden ja poikkeavuuden rajankäynnistä.
FM Anna Kinnusen perinteentutkimuksen alaan kuuluva väitöskirja Johtolankoja hulluuteen. Tutkimus mielen sairastamiseen kytkeytyvistä kulttuurisista käsityksistä tarkastetaan Itä-Suomen yliopiston filosofisessa tiedekunnassa 4.12.2020. Vastaväittäjänä tilaisuudessa toimii dosentti Jutta Ahlbeck (Åbo Akademi) ja kustoksena professori Pertti Anttonen (Itä-Suomen yliopisto). Väitöstilaisuutta voi seurata verkossa 4.12. klo 12 alkaen.
Väitöskirjan julkaisee Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura.
