Kuudella vuosikymmenellä tutkimusta tehnyt sosiaalipsykologian professori Vilma Hänninen on nähnyt tieteenalansa ja yliopistomaailman murrokset. Eläkkeelle siirtyvä Hänninen toivoo akateemisen tradition pysyvän elinvoimaisena muutosten keskellä.
Itä-Suomen yliopiston pitkäaikainen sosiaalipsykologian professori Vilma Hänninen miettii tovin vastausta kysymykseen, millaisen testamentin hän haluaa jättää akateemiselle yhteisölle.
– Akateemisen tradition elämisen toivoisin jatkuvan aina. Me olemme kaikki osa tätä suurta kulkuetta, ja tavoitteena on hakea totuutta ja ymmärrystä, vaikka sitä ei lopullisesti löydettäisi.
Hännisellä on näköalaa yliopistomaailmaan. Hän aloitti uransa projektitutkijana Tampereen yliopistossa vuonna 1976 ja jää nyt eläkkeelle professorin tehtävästä. Viiden vuosikymmenen aikana hänen tieteenalansa on muuttunut, ja murroksen on kokenut myös suomalainen yliopistomaailma.
– 1980-luvulla yliopisto oli todella erilainen kuin nykyään. Silloin saattoi omistautua jonkin asian perusteelliselle miettimiselle. Siinä oli paljon tärkeää. Nykyisin syklit ovat aika lyhyitä, kirjoitetaan pätkä kerrallaan. Sellaisella, että kehittelisi jotain ajatusta vuosikausia, ei pärjää enää yliopistomaailmassa.
Hänninen aloitti sosiaalipsykologian professorina Kuopion yliopistossa vuonna 2005. Viisi vuotta myöhemmin tuli Itä-Suomen yliopiston fuusio ja yliopistolain muutos.
– Fuusiossa oli kivojakin asioita, mutta pienen laitoksen kodikas yhteisö muuttui isommaksi ja vähemmän yhteisölliseksi. Hallinto etääntyi arkipäiväisestä työnteosta ja byrokratisoitui. Hyviä keskusteluita voidaan käydä edelleen työyhteisössä, mutta henkilökohtaisia kontakteja ja vaikutusmahdollisuuksia päätöksentekoportaaseen on vähemmän, Hänninen arvioi.
Työelämätutkimuksesta tarinallisuuteen
Ei ole sattumaa, että Vilma Hännisestä tuli sosiaalipsykologian tutkija. Hänen äitinsä oli psykologian tutkija ja tärkeä tyttärelle, joka suuntasi valtiotieteellisen opintoihin Helsingin yliopistoon.
Maisteriksi valmistumisen jälkeen Vilma Hänninen aloitti projektitutkijana Tampereella, ja teki vuoron opetus- ja tutkimustöitä myös Helsingin yliopistossa. Vuoden 1980 syksyllä hän siirtyi kokonaan Tampereelle, ensin kansanterveystieteen laitokselle ja sitten sosiologian ja sosiaalipsykologian laitokselle. Väitöstutkimuksensa Hänninen teki tarinallisuudesta elämän muutoksissa.
– Olin kiinnostunut alun pitäen teollisuustyön tutkimuksesta. Lisensiaattityöni tein metallityöläisten psyykkisestä hyvinvoinnista. Hyödynsin tutkimuksessa elämäntavan käsitettä. Työelämätutkimuksesta siirryin työttömyyden tutkimukseen, ja siinä vaiheessa tuli onnenkantamoisena vastaan tarinan teoreettinen käsite. Koin sen jäsentävän hyvin inhimillisiä kokemuksia ja niiden kulttuurisuutta. Narratiivisuudesta ryhdyttiinkin puhumaan silloin hyvin paljon.
Oman elämän tarinan löytäminen
Ihmisen elämässä tarinallisuus on läsnä käytännöllisenä kokemuksena: elämän tapahtumakuluista voi löytää aina alkuja, keskikohtia ja loppuja. Hänninen muistuttaa, että elämä ei ole silti yksi suuri tarina, vaan useita peräkkäisiä ja rinnakkaisia tarinoita.
Tarinamalleista ei ole ainakaan pulaa. Media ja mainonta suorastaan tuputtavat niitä meille. Hännisen mukaan tarinoihin on syytä suhtautua kriittisesti, sillä tarinamallien vangiksikin voi jäädä. Kahlitsevat elämäntarinat voivat liittyä esimerkiksi sukupuolirooleihin.
– Mitä kaavamaisempia tarinoita nuoret saavat mallikseen, sitä vaikeampi heidän on elää luovasti tässä maailmassa. Olennaista on tunnustella omia kokemuksia vasten, millainen malli sopii itselle, ja muokata tarinoita itselle sopiviksi, ei ottaa valmiina. Oman tarinan suuntaa voi myös muuttaa, ja siihen pyritään narratiivisessa terapiassa. Se on usein hidas prosessi.
Kaavamaisuuksiin keskittymisen sijaan tarvittaisiin monipuolista tarinavarantoa.
– Kun olen yrittänyt löytää lapsenlapsille Zoom-iltasatuja omista kirjavarastoistani, joudun hylkäämään aika monia kaavamaisia tarinoita. Minulle oli lapsena todella tärkeä satukirja Eleanor Farjeonin Lasinen riikinkukko. Siinä oli satuja, joissa loppuratkaisut olivat todella erikoisia. Sosiaalipsykologisenkin ajatteluni siemenen sain erään tuon kirjan sadun motosta: Jotta maailma olisi maailma, täytyy olla vähän joka lajia.
Arvojen tyhjyys huolestuttaa nykyajassa
Hyvän elämän mallitarinat kiinnittyvät usein yhteisöissä perinteisesti vaalittuihin arvostuksiin.
– Yhteisöillä on kaiken alla olevia ”pyhiä” tarinoita, jotka antavat kaikupohjaa yksittäisille ”maallisille tarinoille”. Minua huolestuttaa se, jos ei ole mitään arvoja tai julistetaan arvoja tyhjän päälle. On surullista, jos ei ole mitään sellaista, joka pitäisi tiellä ja antaisi syvyyttä elämään.
Tarinallisuutta voi tarkastella jopa länsimaisen ihmisen historian kaaressa. Hänninen on opettanut kymmenkunta vuotta Näkökulmia ihmiseen -kurssia, jossa käsitellään, miten länsimainen ihminen on tullut sellaiseksi kuin on.
– Ihminen on erityislaatuinen ja erilainen kuin muut eläimet, mutta tilanne on muuttunut siinä, miten ymmärrämme eläinten kykenevän älylliseen toimintaan, ja millaiseksi näemme ihmisen roolin maailmassa. Ihminen onkin muuttunut tarinan sankarista jopa sen konnaksi. Päätepiste tarinalle on avoin.
Entä miten Vilma Hännisen oma tarina jatkuu eläkkeelle siirtymisen myötä?
– Ensimmäiseksi vähän aikaa hengitän ja kohotan kuntoa. Akateeminen tarinani ei vielä pääty, sillä jatkan emeritaprofessorina Itä-Suomen yliopistossa. Minulla on yhä väitöskirja- ja graduohjattavia sekä vireillä olevia pieniä tutkimuksia. Olen myös avoin ottamaan vastaan uusia sisältöjä elämääni. Yhden tenttikirjamme alaotsikko on The poetics of growing old, ja sen sanoma on, että vanhaksi kasvetaan ja kasvu on luova prosessi. Sellaisen uuden tarinan alussa olen nyt.