– Vanhojen käsikirjoitusten tutkiminen on todella hidasta ja työlästä, ja lopputuloksena on hyvin vähän mitään kirjallista. Mutta jos teen työni hyvin, voivat tulokset jäädä elämään seuraaviksi sadoiksi vuosiksi, auttaa monia tutkijoita ja viedä koko alaa eteenpäin.
Näin tiivistää tutkimustyönsä taustalla olevaa motivaatiota ortodoksisen teologian yliopistonlehtori Damaskinos Olkinuora. Hän tekee tutkimustyötä vanhojen käsikirjoitusten parissa, tarkastelussa ovat lähinnä 600–1300-luvuilla kirjoitetut kreikankieliset käsikirjoitukset. Tutkimusta tehdään Kreikassa, pääasiassa Athosvuorella sijaitsevissa luostareissa, joissa sijaitsee maailman suurin bysanttilaisten keskiaikaisten käsikirjoitusten kokoelma. Siviilielämässään Olkinuora toimii Athosvuoren Ksenofontoksen luostarissa myös munkkina.
– Pääasiassa työskentelen omassa luostarissani, mutta sieltä on helppo päästä tekemään tutkimusta myös muihin alueen luostareihin. Luostareiden kirjastonhoitajat ovat tarkkoja siitä, ketkä tekstejä pääsevät tarkastelemaan, mutta munkkina ovet aukeavat aivan eri tavalla.
Athosvuoren luostarissa on juuri tehty mittava, EU-rahoitettu digitointiprojekti. Siinä arkistoitiin ja tallennettiin digitaaliseen muotoon muun muassa käsikirjoituksia, muinaista kirjeenvaihtoa, valokuvia, ikoneita ja taide-esineitä.
– Näin tutkijat pääsevät helpommin käsiksi vanhoihin materiaaleihin, kun niitä ei tarvitse tutkia enää pelkästään paikan päällä. Luostariimme ei esimerkiksi naisilla ole pääsyä, joten pidän tärkeänä sitä, että materiaalit ovat nyt digitaalisessa muodossa tasapuolisesti kaikkien ulottuvilla.
Olkinuora kuvaileekin omaa työtään perustutkimukseksi, jonka avulla alan tutkijoille annetaan tutkimusvälineitä.
– Teen siis tutkimusta, joka tuottaa tutkimuskohteita muille tutkijoille. Lisäksi tämänkaltaisen tutkimustyön pohjalta saadaan lopulta esimerkiksi kurssimateriaaleja yliopistoihin.
Tämä vaatii tutkijalta erityisen laajaa alan asiantuntemusta.
– Jos miettii tutkimuksen vaikuttavuuskerrointa eli tieteellisen julkaisun merkittävyyttä, voi hyvin tehty käsikirjoitusten tutkimustyö vaikuttaa alaan satojen vuosien ajan. Koen, että voin tällä tapaa edistää teologisen alan tutkimusta monin verroin enemmän yhden tutkimusartikkelin sijaan. Silti tämä on sellaista tutkimustyötä, jota ei kauheasti tueta globaaleissa koulutuspoliittisissa päätöksissä, Olkinuora kritisoi.
Uudelleen kirjoitettu historia
Ruokatahroja, käsin kirjoitettuja huomautuksia ja kommentteja, kynttilöistä pudonnutta mehiläisvahaa. Kun käsissä on tuhat vuotta vanha kirja, löytyy sivuilta paljon merkkejä siitä, että vuosien kuluessa muutkin ihmiset ovat samoja papereita hypistelleet.
– Se on palkitseva tunne. Koen, että olen silloin konkreettisesti osa historiaa.
Ja historiaa käsikirjoitusten perusteella kirjoitetaankin. Joskus jopa uusiksi.
– Joitakin vuosia sitten otsikoihin nousi alaltamme vanha papyruskatkelma, jonka sisältö tulkittiin niin, että siinä on maininta Jeesuksen vaimosta. Myöhempi tarkastelu osoitti, ettei viittaus tarkoitakaan välttämättä vaimoa, ja papyruskin osoittautui väärennökseksi.
Olkinuora sanoo, ettei käsikirjoitusten tutkimus kuitenkaan pääse yleensä mediassa esille – jos ei sitten löydy jotain niin Jeesuksen vaimon kaltaista järisyttävää uutista, jolla historia voitaisiin kirjoittaa uudestaan.
– Kyllä sitäkin silloin tällöin tapahtuu, ei vaan ehkä noin suuressa mittakaavassa. Ihmisillä tuntuu olevan olettamuksena, että kaikki historialliset, säilyneet tekstit olisi jo tutkittu ja julkaistu. Näinhän asia ei suinkaan ole, vaan löydämme yhä vanhoja teologisia tekstejä, joiden perusteella arvioimme tilannetta aina uudelleen.
Uudelleen arvioinnin taustalla on aina alan laaja-alainen ymmärrys. Oman tieteenalan lisäksi on tunnettava tutkittavan alueen historia, kieli ja maantieto. Tekstien kokoaminen on nimittäin usein palapeliä: osa niistä on aikojen saatossa tuhoutunut tulipaloissa tai kosteudessa tai sitten niitä on varastettu.
– Tutkimuksen kohteena ei koskaan ole vain yksi käsikirjoitus, vaan tutkijalla on oltava edes jonkinlainen käsitys kaikista maailman bysanttilaisista käsikirjoituksista. On muun muassa tunnettava vanhoja vesileimoja ja selvitettävä kirjurin henkilöllisyys esimerkiksi käsialan perusteella. Lisäksi on osattava ajoittaa teksti oikeaan ajankohtaan.
Kun käsikirjoitusten perusteella laaditaan teksteistä julkaisuja, tulee saman tekstin eri versioita vertailla toisiinsa. Erilaisten käsikirjoitusten väliltä haetaan lopulta oikea tekstimuoto. Siinä kohtaa mekaaninen työ ei enää riitä, vaan tutkijan oma harkintakyky ja asiantuntemus ovat silloin merkittävässä asemassa.
Teknologia apuna
Kun puhutaan satoja vuosia vanhoista käsikirjoituksista, on niitä käsiteltävä fyysisesti tiettyjen vaatimusten mukaisesti. Ennen tutkimusta kädet on pestävä huolella ja vaatteiden täytyy olla pölyttömiä. Ruokia tai juomia ei saa käsitellä tekstien läheisyydessä, ja ilmankosteuden täytyy olla vanhoja papereita varten optimoitu.
– Ennen tekstejä tutkittiin aina puuvillahansikkaat kädessä, ettei ihon rasva vahingoittaisi papereita. Nyt on kuitenkin huomattu, että rasva saattaakin pitää paperit paremmassa kunnossa, eivätkä ne sen ansiosta haurastu niin nopeasti.
Käsikirjoituksista ei enää mielellään oteta valokuvia joka tutkijalle erikseen, sillä salamavalo voi vaurioittaa niitä. Siksi niiden digitoiminen on paras vaihtoehto.
– Niin alkuperäinen tieto voidaan välittää digitaalisesti kaikille halukkaille tutkijoille, ja samalla suojellaan hauraita papereita.
Erikseen ovat vielä palimpsestit. Ne ovat käsikirjoituksia, joissa edellinen kirjoitus on pyyhitty tai raaputettu pois, ja materiaali on käytetty uudelleen. Kirjoitusmateriaalit olivat nimittäin ennen hyvin kalliita, joten jos tekstiä ei pidetty arvossa, paperilla ollut materiaali poistettiin ja päälle kirjoitettiin uusi teksti.
Palimpsestien tutkiminen onnistuukin parhaiten nykyteknologian avulla.
– Niitä pystyy pääosin lukemaan vain ultraviolettivalon avulla. Ennen tässä käytettiin kemikaalejakin apuna, mutta ne vaurioittivat käsikirjoituksia liikaa.
En puhuisi sen suuremmasta kutsumuksesta, mutta minusta tuntui vahvasti, että olin tullut kotiin ja luostarissa oli yksinkertaisesti hyvä olla.
Ikävä kotiin
Jotta vanhojen käsikirjoitusten tulkinta osuisi oikeaan, on erityisesti kreikan kielen tuntemuksen oltava kohdallaan. Damaskinos Olkinuoralla onkin teologisen tohtorin tutkinnon lisäksi maisterin tutkinto myös kreikan kielestä ja kirjallisuudesta.
– Vietän niin paljon aikaani Kreikassa ja sen kielen parissa, että tunnen välillä puhuvani kreikkaa paremmin kuin suomea.
Hän on suorittanut myös bysanttilaisen musiikin diplomin Thessalonikin keskuskonservatoriossa.
– Olin aikanaan Kreikassa vaihto-opiskelijana, ja jäin osin sille tielle. Pääsin silloin vierailemaan nykyisessä kotiluostarissani, ja minulle tuli vahva tunne siitä, että sinne haluan jäädä.
– En puhuisi sen suuremmasta kutsumuksesta, mutta minusta tuntui vahvasti, että olin tullut kotiin ja siellä oli yksinkertaisesti hyvä olla.
Olkinuora jakaa elämänsä nykyisin kahteen: se ensisijainen koti on Athosvuorella, ja toinen taas Suomessa – sekä Janakkalassa vanhassa lapsuudenkodissa että Itä-Suomen yliopistossa Joensuun-kampuksella.
–Munkkeja on aina ollut töissä teologisissa tiedekunnissa. Minustakin yliopistonlehtorin työ tukee hyvin munkkeuttani. Se tuntuu melko luonnolliselta.
Luostarissa eletään tiukan aikataulun mukaan. Vuodenajasta riippuen siellä herätään jo puolen yön ja kello kolmen välillä.
– Öisin on paras aika rukoilla. Päivisin taas teemme töitä, kuten hoidamme puutarhaa, maalaamme ikoneita ja siivoamme. Minulla päivät kuluvat lähinnä tutkimustyössä. Iltaisin kokoonnumme jumalanpalvelukseen.
Munkkina oleminen tarkoittaa sitä, että kaikessa pyritään olemaan kuuliaisia luostarin johtajalle.
– Suomessakin ollessa haluan pitää luostarin aikataulusta kiinni. Muutoin ero ulkomaailmaan tuntuu melko suurelta, kun on itse vastuussa kaikesta.
Ei elämä Suomessa silti mahdottomalta tunnu.
– Mutta kyllä ikävä kotiin, luostariin, on silti aina läsnä.