Uskonnonpedagogiikan alaan kuuluva väitös tarkastetaan filosofisessa tiedekunnassa Joensuun kampuksella.
Mikä on väitöstutkimuksesi aihe? Miksi aihepiiriä on tärkeää tutkia?
Tutkin uskonnollista toimijuutta kolmessa nykysuomalaisessa elämänkulun kontekstissa: nuorten osallistuessa evankelis-luterilaiseen rippikouluun, perheiden uskonnollisessa sosialisaatiossa ja ikäihmisten pohtiessa elämän merkityksellisyyttä. Toimijuuden avulla tarkastelen, miten ja millaisissa rajoituksissa suomalaiset neuvottelevat uskonnollisia merkityksiä sekä toisintavat ja muokkaavat uskontoa.
Nuoret painottavat uskonnon henkilökohtaista merkitystä kirkkoon kuulumisen sijaan. Perheet välittävät uskontoa yhä harvemmin lapsilleen. Vanhimmat sukupolvet ovat sitoutuneimpia kirkkoon, mutta heidänkin uskonnollisuudessaan on nähty vaihtelua. Kaikesta huolimatta uskonto on läsnä suomalaisten elämässä: moni nuori käy rippikoulun, perheet joutuvat pohtimaan uskontokasvatusta ja korkeassa iässä uskonto usein korostuu. Uskonnollinen toimijuus avaa sitä, miten ihmiset neuvottelevat suhdettaan uskontoon, kun institutionaalinen uskonnollisuus heikkenee mutta uskonnolliset kysymykset eivät katoa.
Mitkä ovat väitöstutkimuksesi keskeiset tulokset tai havainnot?
Rippikoulussa nuorten uskonnollinen toimijuus rakentuu valtasuhteissa ja käytänteissä, jotka ohjaavat nuoria sekä omiin tulkintoihin ja valintoihin että kirkon teologiaan ja odotuksiin. Nuoria kannustetaan aktiiviseen toimijuuteen rippikoulun oppimistilanteissa ja jumalanpalveluselämässä. Tämä tarkoittaa uskonnollisten aiheiden itsenäistä pohdintaa ja tulkintaa sekä omien valintojen tekemistä ja aktiivisen roolin ottamista yhteisessä toiminnassa. Samanaikaisesti nuorilta odotetaan myös yhteistyötä ja osallistumista ja lisäksi heidän ajatuksiaan ohjataan kohti kirkon virallista opetusta.
Perheissä toimijuus näyttäytyy erityisesti uskonnollisten identiteettien omaksumisena ja siirtämisenä eteenpäin. Perheenjäsenet toteuttavat toimijuuttaan rakentaakseen itselleen sellaista uskonnollista identiteettiä, joka tuntuu henkilökohtaisesti merkitykselliseltä, itse valitulta, omannäköiseltä ja turvalliselta. Samalla he niin ikään toteuttavat toimijuuttaan välittääkseen tällaista identiteettiä myös seuraaville sukupolville.
Ikääntyneiden toimijuus vuorostaan liittyy elämänmittaisten perinteiden säilyttämiseen, generatiivisuuteen, mielekkään ja velvoitteista vapaan arjen tavoitteluun sekä elämänkulun vaikeiden tapahtumien ja tulevan kuoleman hyväksymiseen.
Osatutkimusten tulosten pohjalta voidaan sanoa, että uskonnollinen toimijuus näyttäytyy kaikissa konteksteissa siten, että yksilö asemoi itseään suhteessa ympäröivään uskonnollisuuteen. Hän siis ikään kuin kysyy itseltään jatkuvasti, kuka hän on uskonnollisesti. Itsen asemointi sisältää kaksi ulottuvuutta: uskonnollisen identiteetin neuvottelun ja sen toteuttamisen. Yksilöt eivät kuitenkaan asemoi itseään sattumanvaraisesti, vaan he neuvottelevat ja toteuttavat juuri sellaista identiteettiä, jonka kokevat itselleen merkityksellisenä ja autonomisesti rakentuneena. Identiteetin neuvottelu ja toteuttaminen tapahtuvat aina sosiaalisissa rakenteissa. Näitä ovat erityisesti uskonnon koettu merkityksettömyys, uskonnollinen kontrolli ja uskonnon tiivis kytkeytyminen suomalaiseen kulttuuriin. Tarve merkityksellisen ja autonomisen identiteetin rakentamiseen ja toteuttamiseen omaksutaan jo perhesosialisaatiossa ja rippikoulussa, joissa kannustetaan omiin uskonnollisiin tulkintoihin ja valintoihin.
Miten väitöstutkimuksesi tuloksia voidaan hyödyntää käytännössä?
Rakentamani käsitys uskonnollisesta toimijuudesta uskonnollisen identiteetin neuvotteluna ja toteuttamisena lisää ymmärrystä siitä, miten suomalaiset rakentavat suhdettaan uskontoon. Pelkän maallistumisen sijaan nykyuskonnollisuus voidaan ymmärtää jatkuvana neuvotteluna, jossa yksilöt etsivät merkityksellisiä ja omannäköisiä tapoja olla ja toimia suhteessa uskontoon. He voivat omaksua itselleen merkityksellisinä pitämiään uskonnollisuuden muotoja ja etääntyä niistä, jotka kokevat merkityksettömiksi, liian rajoittaviksi tai tuomitseviksi.
Olennainen piirre nykyuskonnollisuudessa on siis se, että se ei ole vain ylhäältä annettua, vaan sen halutaan olevan henkilökohtaisesti merkityksellistä, itse valittua, turvallista ja omalta tuntuvaa. Juuri tässä pyrkimyksessä näkyy uskonnollisuuden hiljainen muutos pois tiukoista raameista ja rajoituksista kohti henkilökohtaisesti merkityksellistä ja itse valittua uskonnollisuutta.
Tulokset voivat auttaa ymmärtämään uskonnollista muutosta ja tunnistamaan keinoja, joilla uskonnollisten identiteettien rakentamista voidaan tukea esimerkiksi kasvatuksessa. Tulokset osallistuvat myös uskonnollista toimijuutta koskevaan aiempaan teoreettiseen keskusteluun. Uskonnollisen toimijuuden käsite on aiemmassa tutkimuksessa jäänyt usein hämäräksi, ja tutkimukseni paikkaa tätä aukkoa jäsentämällä käsitettä yleisten toimijuusteorioiden avulla.
Mitkä ovat väitöstutkimuksesi keskeiset tutkimusmenetelmät ja -aineistot?
Tutkimukseni hyödyntää kolmessa eri tutkimushankkeessa kerättyä aineistoa. Ensimmäinen osatutkimus liittyy vuonna 2023 eräässä rippikouluryhmässä toteuttamaani etnografiaan, jota varten keräsin haastattelu-, havainnointi ja videomateriaalia.
Toinen osatutkimus taas liittyy kansainväliseen uskonnollista perhesosialisaatiota tarkastelleeseen hankkeeseen, jota rahoitti yhdysvaltalainen John Templeton Foundation. Hankkeen aineisto koostuu eri puolilla Suomea toteutetuista 17 perhehaastattelusta, joihin osallistui kolme sukupolvea kerrallaan. Työskentelin hankkeessa vuosina 2022–2023.
Kolmas osatutkimus liittyy kotimaiseen hankkeeseen, jossa tarkasteltiin ikääntyneiden kokemuksia elämän merkityksellisyydestä. Emil Aaltosen säätiön rahoittamassa hankkeessa haastateltiin 24 itsenäisesti tai palveluasumisessa asuvaa ikäihmistä Itä- ja Etelä-Suomessa. Työskentelin myös tässä hankkeessa vuosina 2022–2023.
Väitöskirja julkaistaan eRepo-tietokannassa
Väittelijän yhteystiedot: Heidi Toivanen, [email protected]