Juuri ilmestyneen tietokirjan tarkoituksena oli taustoittaa Ukrainan ja Venäjän kirkkopolitiikan keskinäisiä suhteita. Nyt ilmestyessään se on samalla teos siitä, miten kirkkopoliittiset jännitteet johtivat lopulta osaltaan meneillään olevaan sotaan.
Venäjän hyökätessä Ukrainaan osa maailmasta seurasi tilannetta yllättyneenä, osan mielestä hyökkäyssota oli valitettavan selvä jatkumo jo pitkään vallinneille jännitteille. Teologian yliopistotutkijat Heta Hurskainen ja Teuvo Laitila kuuluvat jälkimmäisiin.
– Olen jo vuonna 2021 käynyt tutkimusartikkelissani läpi sitä, miten Moskovan patriarkaatti eli Venäjän ortodoksinen kirkko on lähtenyt hahmottamaan omaa rooliaan uudenlaisella retoriikalla. Se oli tuolloin omaksunut kärkkäämmän puhetavan ja loi retoriikallaan perusteita tulevalle sodalle omasta näkökulmastaan. Sotaa en silti osannut ennustaa, Hurskainen kertaa.
Laitila muistuttaa, että eräänlaista sotaa on Venäjän ja Ukrainan välillä käyty jo vuodesta 2014 lähtien – tosin venäläiset ovat kutsuneet sitä nimellä ”sisäinen konflikti”.
– Venäjällä uskonto ja isänmaallisuus on sidottu vahvasti yhteen. Isänmaan rakastaminen on yhtä kuin olla kunnon ortodoksi. Tähän suuntaan vievä retoriikka on vahvistunut sekä valtion että kirkon puheissa 2000-luvulla jatkuvasti.
Lisäksi valtion esittämien argumenttien mukaan alueellisesti Moskovan patriarkaatin edustaman ortodoksisuuden alla olevat valtiot kuuluisivat nyt Venäjälle. Näin poliitikot ovat ruvenneet pikkuhiljaa käyttämään ortodoksisuutta ja sen historiaa oikeutuksena toimilleen.
– Siksi kaikkien on hyvä ymmärtää, mikä rooli uskonnolla, ja erityisesti ortodoksisuudella, tässä sodassa on, tutkijat painottavat.
Tätä kaikkea he avaavat juuri ilmestyneessä kirjassaan ”Ukraina on meidän!”.
Lännen uhka esiintyy sekä valtion että kirkon puheissa
Hyökkäyssota toi suuren yleisön tietoisuuteen myös Ukrainan ortodoksisuuteen liittyvät jännitteet. Jotta niitä pystyisi täysin ymmärtämään, on historiassa mentävä noin tuhat vuotta taaksepäin, jolloin kirkollinen historia, jota sekä Venäjä että Ukraina väittävät omakseen, sai alkunsa.
– Tätä historian tulkintaa kertaamme nyt kirjassamme. Pääosin siinä tosin keskitytään viimeisen sadan vuoden aikana tapahtuneisiin kirkollispoliittisiin kamppailuihin, ja etenkin 1990-lukuun, jolloin Neuvostoliitto hajosi ja Ukraina itsenäistyi, Laitila kertoo.
Vuonna 1991 tapahtuneeseen hajoamiseen saakka Neuvostoliitossa oli olemassa vain yksi ortodoksinen instituutio, Venäjän ortodoksinen kirkko. Sen monopoliasema tukahdutti ukrainalaisten pyrkimykset luoda ortodoksista moninaisuutta.
– Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena muun muassa monien entisten neuvostotasavaltojen ortodoksiset seurakunnat erosivat Venäjän kirkon yhteydestä, ja uusia kirkkoja syntyi. Näin kävi esimerkiksi Ukrainassa, Hurskainen kuvailee.
Kuitenkin taas 2000-luvulla Venäjän ortodoksinen kirkko pyrkii uudelleen neuvostoaikaiseen valta-asemaan. Venäjällä haluttaisiinkin nyt palata Moskovan patriarkaatin monopoliin, sillä sekä valtio että kirkko pelkäävät tilannetta, jossa molempien sisällä on monta eri toimijaa ja aatetta.
– Moskovan patriarkaatti onkin yhä enemmän maalaillut puheissaan lännestä tulevaa metafyysistä ja eksistentiaalista uhkaa, joka on vaarana ”oikealle” ortodoksiselle uskolle. Sittemmin myös Putin on käyttänyt näitä samoja perusteluita sodankäynnille, Hurskainen kertoo.
Moskovan pelkona seurakuntien menetys
Laitilan mukaan sekä kirkko että valtio ”haluavat nyt torjua lännen harhaa”. Puheissa toistellaan syitä sille, miksei Venäjä voi luopua omista liittolaisistaan ja alueistaan.
– Ulkopuolinen vaara uhkaa heidän mukaansa sekä isänmaallisuutta että oikeaa kristillisyyttä, jota vain Venäjän valtio puolustaa.
Vuoden 1991 jälkeen ukrainalaiset ovat korostaneet arvojensa vastakohtaisuutta Venäjään. Ukraina edustaa vapautta, tasa-arvoa, demokratiaa eli päinvastaisia asioita kuin mihin Venäjä nojaa.
– Myös Moskovan patriarkaatin maine alkaa olla Ukrainassa negatiivinen, ja yhä harvempi ukrainalainen identifioituu enää Moskovan patriarkaatin alaiseen Ukrainan ortodoksiseen kirkkoon. Toki on niitäkin, joille Moskovan alainen kirkko tuntuu yhä luontevalta, mutta tämä osuus on vähenemään päin, kertoo Hurskainen.
Tämä pelottaa Venäjällä, sillä pahimmassa tapauksessa Moskovan patriarkaatti menettäisi lähes kolmasosan seurakunnistaan. Näin kävisi, mikäli Ukrainassa toimivat Moskovan patriarkaatin alaiset seurakunnat, viralliselta nimeltään Ukrainan ortodoksinen kirkko, haluaisivat vahvistaa oman, Moskovasta irrallisen kirkkonsa asemaa, ja muu ortodoksinen maailma tunnustaisi sen.
Ulkopuolinen vaara uhkaa heidän mukaansa sekä isänmaallisuutta että oikeaa kristillisyyttä, jota vain Venäjän valtio puolustaa.
Teuvo Laitila
Dosentti, tutkija
Uskonto ja politiikka kietoutuvat yhteen
Hurskaisen ja Laitilan mukaan sekä Venäjältä että Ukrainasta löytyy piirteitä uskonnon ja politiikan samaistamisesta. Aiemmin Neuvostoliiton aikaista ortodoksisuuden historiaa on tarkasteltu ensisijaisesti valtion ohjaamana prosessina, jolla ei ole ajateltu olevan vaikutusmahdollisuuksia tai omaa politiikkaa.
– On kuitenkin selvää, että erityisesti ortodoksiset kirkot tekevät ”epäpoliittista politiikkaa”. Tällä tarkoitamme, että vaikka ortodoksiset kirkot eivät esiinnykään poliittisissa puolueissa, ovat ne aktiivisia yhteiskunnallisia vaikuttajia. Samalla ne käyttävät valtion asettamia tavoitteita, kuten vaikkapa rauhantyötä, oman asemansa vahvistamiseen.
Tutkijoiden mukaan on muistettava myös, että kaikki sodat ja konfliktit lokakuun vallankumouksesta Euromaidaniin ovat muuttaneet valtion ja kirkkojen välisiä suhteita.
– Ja kirkot ovat osanneet käyttää sotaa hyväkseen vakuuttaakseen hyödyllisyyttään valtiolle. Näin ne ovat saaneet tai menettäneet toimintatilaansa myös kirkkojen välisissä valtasuhteissa.
Vuosien tutkimustyö takana
Itä-Suomen yliopistossa Ukraina on ollut aiheena esillä jo vuosia. Vuodesta 2015 lähtien teologian osastossa on pidetty kursseja Ukrainan ortodoksisuudesta, ja syksyllä 2021 aiheesta järjestettiin kansainvälinen East Meets West -konferenssi.
Hurskaisen ja Laitilan tuore kirja on luonnollista jatkumoa tälle kaikelle. He eivät siis alun perin lähteneet kirjoittamaan kirjaa hyökkäyssodan inspiroimina, vaan sota syttyi vasta kun teos alkoi olla valmis.
– Vaikka kirjassa käytiinkin jo valmiiksi keskustelua jännitteistä ja historiasta, jotka liittyvät sodan syttymiseen ja sen käsittelyyn, olisi tuntunut oudolta julkaista kirja ilman yhtään suoranaista kommenttia meneillään olevasta tilanteesta, Hurskainen kertoo.
Kirjaan siis lisättiin joitakin sivuja sodastakin, vaikka tiedettiin sen olevan keskeneräistä tietoa kirjan ilmestyessä.
– Kirjan fokus on kuitenkin Ukrainan ja Venäjän kirkkopolitiikan keskinäisissä suhteissa. Taustoitamme syitä sille, miksi molemmat väittävät Ukrainaa ja sen ortodoksisuutta omakseen. Tähän viittaa myös kirjamme nimi, tiivistää Laitila.
Kirja on ilmestyessään ensimmäinen suomenkielinen tietokirja Venäjän ja Ukrainan poliittisista yhteyksistä, joihin ortodoksinen kirkko väistämättä kuuluu.
– Epävarmassa globaalissa tilanteessa on olennaista ymmärtää, miten Venäjän ja Ukrainan valtioiden ja kirkkojen välinen konflikti voi vaikuttaa lopulta koko maailmaan.
