Perinnölliseen verkkokalvorappeumaan liittyy muutoksia silmän verkkokalvon dopamiinijärjestelmässä, osoittaa tuore Itä-Suomen yliopiston tutkimus. Tulokset julkaistiin Journal of Neurochemistry -tiedelehdessä.
Perinnölliset verkkokalvorappeumat muodostavat laajan joukon näköä heikentäviä ja sokeuttavia geneettisiä sairauksia, joissa silmän verkkokalvon toiminta heikkenee asteittain. Nyt julkaistussa tutkimuksessa keskityttiin verkkokalvon dopamiinijärjestelmään hyödyntäen kahta erilaista verkkokalvorappeuman muotoa mallintavaa hiirimallia.
Verkkokalvon dopamiinipitoisuus nousee rappeutuvassa kudoksessa
Tutkijat osoittivat verkkokalvon dopamiinipitoisuuksien nousevan kudoksessa jopa ennen rakenteellisen verkkokalvorappeuman alkua sekä taudin edetessä. Lisäksi havaittiin muutoksia muun muassa dopamiinin aineenvaihdunnassa sekä laajemmin verkkokalvon katekoliamiinijärjestelmään liittyvien geenien ilmentymisessä terveeseen kudokseen verrattuna.
Tutkimuksessa dopamiinia mitattiin ja paikannettiin ensimmäistä kertaa hiiren verkkokalvolta hyödyntäen kuvantavaa matriisiavusteista laserdesorptioionisaatio-massaspektrometriaa yhteistyössä Uppsalan yliopiston tutkijoiden kanssa.
Dopamiini on verkkokalvon normaalin kehityksen ja toiminnan kannalta tärkeä, katekoliamiineihin kuuluva hermovälittäjäaine, mutta sen rooli verkkokalvorappeumassa on ollut epäselvä. Kyseinen välittäjäaine vaikuttaa koko kudoksessa, ja sen vaikutukset verkkokalvon eri solutyyppeihin vaihtelevat. Vaikka tuore julkaisu ei osoita syy-seuraussuhdetta dopamiinin määrän ja taudin etenemisen välillä, tulokset viittaavat dopamiinijärjestelmän yliaktiivisuuteen verkkokalvorappeumassa ja antavat aihetta lisätutkimuksille.
Kohti hoitoa, joka toimii geenivirheestä riippumatta
Perinnöllisen verkkokalvorappeuman eri muotojen taustalla vaikuttaa satoja erilaisia geenivirheitä, mikä tekee geeniterapioiden kehittämisestä sekä tieteellisesti että taloudellisesti raskasta. Apulaisprofessori Henri Leinosen tutkimusryhmä kehittää Itä-Suomen yliopiston farmasian laitoksella dopamiinijärjestelmään ja laajemmin katekoliamiinijärjestelmään vaikuttavaa yhdistelmähoitoa, joka voisi soveltua useisiin verkkokalvorappeuman tautimuotoihin geenivirheestä riippumatta. Ajatus nojaa koe-eläintutkimuksiin, joissa katekoliamiinijärjestelmään vaikuttavat lääkkeet, kuten alfa-2-adrenergiset agonistit ja tyypin 2 dopamiinireseptorien agonistit, ovat hidastaneet verkkokalvon rappeutumista.
– Tiedämme, että katekoliamiinijärjestelmään vaikuttamalla voidaan hidastaa verkkokalvon rappeutumista eläinmalleissa. Emme kuitenkaan tiedä, miksi. Kenttä on hyvin pirstaloitunut ja eri laboratorioissa on löydetty lupaavia yksittäisiä lääkeaineita, mutta yhtenäistä selitystä niiden vaikutukselle ei ole. Meidän tuloksemme on yksi palanen tässä palapelissä. Uskon, että mekanismi selviää, kunhan tutkimusta jatketaan riittävän pitkäjänteisesti, Leinonen sanoo.
Seuraavaksi ryhmä selvittää, mikä merkitys kohonneella dopamiinipitoisuudella on taudin etenemiselle: kiihdyttääkö se rappeumaa, suojaako se kudosta vai onko kyse sivuilmiöstä, joka vain heijastelee verkkokalvon muita muutoksia. Vastauksesta riippumatta tutkimus osoittaa, että katekoliamiinijärjestelmä muuttuu varhain ja samansuuntaisesti kahdessa geneettisesti erilaisessa tautimallissa, mikä vahvistaa perusteita sen kohdentamiselle.
Tutkimusartikkeli: https://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/jnc.70552
