Kirkkohistorian alaan kuuluva väitöskirja tarkastetaan filosofisessa tiedekunnassa Joensuun kampuksella.
Mikä on väitöstutkimuksesi aihe? Miksi aihepiiriä on tärkeää tutkia?
Väitöstutkimukseni tarkastelee, miten Suomen evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyö muuntui osaksi suomalaista terveydenhuoltoa vuosina 1929–1952. Tutkin erityisesti kirkon ja valtion välistä yhteistyötä, diakonialainsäädännön toimeenpanoa sekä sitä, miten diakoniatyö löysi paikkansa yhteiskunnassa. Samalla analysoin, miten terveydenhuollon kehittyminen vaikutti diakoniatyöhön ja muovasi sen tehtäviä ja asemaa.
Aihe on tärkeä, koska suomalaisen terveydenhuollon historiaa on usein tarkasteltu valtiokeskeisesti, jolloin esimerkiksi kirkon rooli on jäänyt sivuun. Tutkimukseni osoittaa, että diakoniatyö oli osa terveydenhuollon rakentumista. Näin tutkimus avaa uuden näkökulman hyvinvointivaltion rakentumiseen ja siihen, miten julkinen ja uskonnollinen toiminta kietoutuivat yhteen erityisesti tilanteissa, joissa valtion resurssit olivat rajalliset.
Mitkä ovat väitöstutkimuksesi keskeiset tulokset tai havainnot?
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyö kytkeytyi vuosina 1929–1952 terveydenhuollon rakentumiseen. Väitöskirja osoittaa, kuinka diakoniatyön asema ensin heikkeni, mutta kriisiaikana kirkon ja valtion yhteistyö vahvistui ja johti institutionaaliseen vakiintumiseen.
Käännekohdan muodostivat vuoden 1943 kirkolliskokouksen päätökset, jotka tekivät seurakuntadiakoniasta velvoittavan työmuodon. Ratkaisevassa roolissa oli piispa Eino Sormusen ja Lääkintöhallituksen pääjohtaja Oskari Reinikaisen välinen yhteistyö, joka vaikutti suoraan kirkkolain diakoniapykälien muotoutumiseen ja liitti diakoniatyön osaksi valtiollista terveydenhuoltoa.
Diakoniatyöllä oli erityisen merkittävä rooli maaseudun ja syrjäseutujen terveydenhuollossa, missä julkiset palvelut olivat vielä puutteelliset. Tutkimuksen keskeinen havainto on, että diakoniatyö ja terveydenhuolto kehittyivät vuorovaikutuksessa: diakonia ei ollut vain sopeutuja, vaan aktiivinen toimija, samalla kun terveydenhuollon kehitys muokkasi sen asemaa.
Miten väitöstutkimuksesi tuloksia voidaan hyödyntää käytännössä?
Tutkimukseni tarjoaa näkökulmia kirkon, julkisen sektorin ja kolmannen sektorin yhteistyöhön nykyisessä sosiaali- ja terveydenhuollossa. Se osoittaa, että toimiva yhteistyö perustuu luottamukseen, paikallistason toimijoihin ja kykyyn sopeutua muuttuvaan hallinnolliseen ympäristöön.
Tuloksia voidaan hyödyntää erityisesti arvioitaessa kirkon ja järjestöjen roolia hyvinvointipalvelujen tuottajina sekä kehitettäessä kumppanuuksia julkisen sektorin kanssa. Historiallinen analyysi auttaa ymmärtämään, miksi tietyt yhteistyömallit ovat toimineet Suomessa ja miten niitä voidaan soveltaa myös nykyisiin haasteisiin, kuten palvelujen alueelliseen eriarvoisuuteen tai resurssipulaan.
Samalla tutkimus korostaa yhteistyön jatkuvuuden merkitystä: seurakuntatyön suunnittelussa keskeistä on toimivien yhteistyöverkostojen ylläpitäminen, sillä yhteistyön katkeaminen voi johtaa toiminnan syrjäytymiseen ja aseman heikkenemiseen.
Mitkä ovat väitöstutkimuksesi keskeiset tutkimusmenetelmät ja -aineistot?
Väitöstutkimukseni on historialliskvalitatiivinen artikkeliväitöskirja, joka perustuu kirkollisiin ja valtiollisiin arkistolähteisiin, komiteamietintöihin sekä diakonialainsäädännön toimeenpanoasiakirjoihin. Keskeisiä aineistoja ovat muun muassa piispan ja viranomaisten välinen kirjeenvaihto sekä hallinnolliset dokumentit.
Tutkimus koostuu yhteenveto-osasta ja kolmesta artikkelista. Menetelminä käytän lähilukua ja verkostoanalyysiä, joiden avulla tarkastelen toimijoita ja heidän suhteitaan kirkon ja valtion rajapinnalla.
Verkoston merkitys korostuu erityisesti keskimmäisessä artikkelissa, joka käsittelee piispa Eino Sormusen ja Lääkintöhallituksen pääjohtaja Oskari Reinikaisen yhteistyötä terveydenhuollon järjestämisessä ja kirkkolain diakoniapykälien muotoutumisessa. Artikkeli on kirjoitettu yhteistyössä dosentti Esko Ryökkään kanssa.
Lisätietoja: Jussi Leppäniemi, [email protected], 040 834 1203
